Fontin koko A A A
VALIKKO
Raahen kulttuurihistoriallinen museo
Olet tässä: Reipslaakari ja muut arvostetut ammattilaiset

Museuumiblogi

23.1.2013 11:55

Historiaa Raahesta Raahe-opiston luentosarja

REIPSLAAKARI JA MUUT ARVOSTETUT AMMATTILAISET 22.1.2013 © Eija Turunen

Täysin sattumanvaraisesti poimittu otos entisajan ammateista.

Kaupungissamme on ollut ihan perustamisen ajoista asti monen sortin taitajia. 1600-luvun lopun kirkonkirjoista (kastettujen luettelo) löytyy nk. tavallisten nimien lisäksi semmoisia kuin Jöran Skomakare, suutari, Jöran Tunnbindare, tynnyrintekijä, Johan Lijnwäfare, kankaankutoja (pellavakangas/purjekangas), Simon Snickare, nikkari eli puuseppä, Jöran Kuppari, Jacob Nilsson Muurmästare, muurarimestari. Sitten on tämmöinen huisin mielenkiintoinen pariskunta kuin ”isä Margarets spelare Michael Wilwinter ja vaimonsa konterfeijaren dr ifr Åbo Margeta, saivat tyttären helmikuussa 1691. Tuo Margarets spelare jäi mysteeriksi, mutta äiti on konterfeijarin eli kiertelevän muotokuvamaalarin tytär Turusta.

Myöhempi tynnyrintekijämestari on Lars Lundahl (1746-1817) oli kotoisin Tukholmasta. Hän tuli vuonna 1785 Kuopioon Kronobränneri –panimoon tynnyrintekijäksi. Kuopiossa hän tapasi tulevan vaimonsa Beata Helena Carmitzin ja menivät naimisiin 1785. Kolmen vuoden päästä pariskunta muutti Raaheen, jossa Lars toimi tynnyrintekijämestarina ja Beata kätilönä eli parnmorskana eli lapsenpäästäjänä. Beata hautakivessä lukee, toimi 2000 lapsen maailmaansaattajana. Hautakivessänsä lukee: ”Härunder befinnes stoftet efter tunnbindare Enkan Beata Helena Lundahl d. Den 12 Nowember 1848 i en ålder af 86 år såsom barnmorska i Brahestad. Förlossat därstädes 2000 barn på 57 år.”

Merikaupungissa on laivanrakennukseen ja merenkulkuun liittyviä monenlaisia ammatteja sekä kaupanalaan liittyviä ammatteja. Ja tietysti lukematon kirjo monenlaisia käsityöläisammatteja, koska käytännössä lähes kaikki tehtiin käsin. Ihmisillä oli taitoa omastakin takaa, mutta ammattilaistenkin apuun toki turvauduttiin.

Noista kaupanalan ammateista nyt mainittakoon kauppiaan lisäksi puukhollari ja puotineitty ja hämemiehet. 1790-luvulla kirkonkirjojen mukaan kaupungissa 39 kauppiasta, joista toki kaikki eivät yhtä aikaa olleet harjoittamassa kauppaa. Raahen asukasluku oli jotakuinkin 1100 henkeä.

Puukhollarihan on tietysti kirjanpitäjä, puotineitty on kauppa- apulainen, naispuolinen, piti varmasti osata laskea ja lukea. Tuo jännän kuulloinen hämemies taas oli paikallisen ulkomailta tavaraa tuovan kauppiaan, kuriiri, joka kulki kauppaamassa tuotteita syvälle sisämaahan eli ”Hämeeseen”. Kalajoen ja Kajaanin markkinoilla käytiin ja sieltä ostettiin maalaistuotteita, erityisesti voita. Mutta mentiinpä aina Kuopioon, Varkauteen ja Liperiinkin asti. Sinne vietiin samoja tuotteita kuin Kalajoellekin, mutta pienempiä määriä. Kotiin tuotiin isoja kasoja voita, joka varastoitiin kaupungissa läheisellä saarella oleviin makasiineihin.

MERENKULKUUN LIITTYVIÄ AMMATTEJA

Laivanrakentaminen: laivanrakentajat, pasanlämmittäjät, seelinompelijat (ompelivat purjeet), reipslaakarit eli köydenpunojat, jumprunsorvarit, soopankokit (keittivät soopaa eli saippuamaista mönjää, jota tarvittiin laivan vesillelaskussa)

Reipslaakari eli köydenpunoja. Yksi raahelainen kuulu reippo oli Johan Petter Westberg (1811-1892). Asui ent/nyk. Lybeckerin koulun talossa. Westbergillä oli Härkätorilla suuri lautamakasiini, jossa vanhat merimiehet väänsivät laulellen suurta ”rukkia”, joka kehräsi köyden säiettä, ”kaarnia”. Westberg itse, Hackmannin Matti apunaan asteli takaperin pitkin Reiponkatua repien vyötäröltään olevasta hamppukuontalosta yhä uusdia rohtimia pitkään, yhä pitenevään punontaiseensa. Köysi meni pitkin katua, kiemurteli, pikku pojat sitten intoutuivat juoksemaan köyden ali. Westberg siitä suivaantui, löysäsi köyttä ja punneelle menevä köysi nappasi poikakurikan tukasta kiinni. Eikä se huuto loppunut ennen kuin tukka leikattiin poikki. Kun köyttä sitten ”lyötiin yhteen”, täytyi olla kuusi miestä rukkia vääntämässä. Raskas kivireki piti köyttä suorana ja reen keulassa ”leekari” pyöri ympäri sitä mukaa kuin köysi kiertyi, niin ettei köyteen tullut liikoja ”töörnejä”. Westberg kehräsi myös muunlaisia nuoria niin Raahen kuin maakunnankin tarpeisiin.

Laivanrakennukseen liittyviä naisammatteja:

Seelinompelijat, niin kuin muutkin varville töihin menijät lähtivät aamu neljän jälkeen kävelemään kohti laivavarvia eväät mukanaan ja illalla kuudelta päästiin kotiin. Monet kävivät vielä iltasella leipomassa, pyykillä tai muissa töissä porvarishuusholleissa. Lapset jäivät monesti päiväksi keskenään, isommat sisarukset pahasimpia jotenkin paimensivat. Tai jos oli äiti tai muu omainen elossa, saattoi hän vahtia lapsia.

Seelinompelija eli purjeenompelijan homma oli kovaa työtä, purjeet ommeltiin vahvasta, tiukkaan kudotusta pultaanista eli purjekankaasta. Työkaluina naskali, seelihanska ja mahtava äimä. Redari eli varustaja tilasi kankaan tehtaalta tai kutomosta.. Raahelaisilla oli yhteen aikaan oma puldaanitehdaskin.

Liisa Hiitoliin 77 v. kertoo Samuli Paulaharjulle v. 1923 näin

Seelinompelijana olin 8 kesää. Varvissa ommeltiin seelikamarissa. Palkka oli 1.20 päivältä. Kapteenit leikkasivat, Leufstadiukset silloin leikkasivat. Minä olin Lundbergin mylläri, mutta vanha patruuni käski sieltä seelejä ompelemaan. Savoliin vanha työmies oli työnjohtaja.” Kollegansa Jussilaiska muistelee Kruununmakasiinin Tarinatorilla.

Keskimääräisessä raahelaispaatissa, kaksimastoisessa prikissä oli seelejä eli purjeita pinta-alaltaan usein n. 3000 neliömetriä ja niissä erilaisia saumoja kilometri tolokulla.

Toinen merenkulun mukanaan tuomista naisammateista oli soopankokki. Hedvig Eilola eli Eilolaiska, 84v työmiehen vaimo kertoo Samulille 25.7.1923:

”Siikajoelta olen kotoisin. Ukko on Pyhäjoelta. Palvelukseen tulin tänne. Isossa Friemanissa ensin olin. Karjaa olin hoitamassa ja köökissä. Friemanilla sain palkkaa 50 mk vuodessa ja piti tehdä kovaa työtä. Ja kyllä silloin sai vaikka kuinka paljon piikoja.

Friemanilla ja muuallakin soopan keitin… Rasvat ja poro keitettiin lipeäksi, kiehutettiin ja se tuli kovaa, että veittellä saattoi leikata. Muurissa keitettiin, isot muurit oli alaköökissä, suuret muuripaat. Aamulla mentiin keittämään ja iltapäivällä sai alkaa kantamaan kellariin jähtymään. Ammeissa se oli. Ja sitten vietiin pevulle, pelkoille pantiin, kelkkain alle.

Monta saavia meni soopaa laivan lykkäämiseen. Ja siitä akat sitä kokoilivat omiksi tarpeiksi, kun sitä jäi siihen paljon.”

”Laivanlykkäjäisissä oli liikettä kuin muurahaispesässä. Naiset keräsivät soopaa laivan jäljeltä…. Soopaa keitettiin laivan lykkäystä varten. Soopankokkina oli Tigerska ja Eilolaiska, kuiva mummu, mutta Tigerska oli komia emäntä.” Rosa Sovelius , konsulinna 67v.

Laivassa: kapteeni, perämies, konstaapeli, matruusi, jungmanni, puolimatruusi, laivatimpermanni, kajutpoika/prentis/ensireisun mies, ja tietysti redari eli laivanvarustaja; rakennutti ja omisti laivan tai yleensä laivoja. Ei seelannut, vaan huolehti asioista täällä Raahessa. Laivanvarustajat, suurmogulit, jotka olivat todellisia monialayrittäjiä: monilla nk. kauppahuone, johon kuului mm. laivanvarustusta, sahoja, rautaruukkeja, myllyjä tiilitehtaita ja kauppoja. En tuota merenkulkua sen kummemmin ala ruotimaan, muuten me ei päästä täältä koskaan pois.

Muita merenkulkuun liittyviä: tullisluupisa eli tulliveneessä tarkastajat, tullinhoitajat, luusit eli luotsit, reimarimiehet huolsivat merimerkit

KAUPUNGIN VIRKOJA

Hirviän tärkiä ammatinharjoittaja Raahessa ja kaikissa muissakin puukaupungeissa oli pränvahdit eli palovahdit kiertelivät virkansa puolesta yön aikana Raahen kaduilla. Yleensä kaikki sujui rauhallisesti. Palovahdin eli pränvahin hommia hoiti yleensä jo varttuneessa iässä oleva mieshenkilö. Vanhojen raahelaisten muisteluksien mukaan hommaan laitettiin ”semmoisia äijänkässyjä, jotka eivät muuhun hommaan enää kelvanneet. Pääasia oli, että jalka nousi ja lähti iso ääni. Pränvahti kierteli yökauven kaupunkia ja huutelemalla ilimineeras ajankulua. Joka tuntia vahti huuteli aina aamu neljään asti, sitten alkoi rumpalin työ herätellä kaupunkia. Joskus nämä vanhat pränvahit eivät jaksaneet kiertää ihan koko kaupunkia, vaan pyysivät tuttujaan ilmoittamaan ajankulua omalla nurkallaan.” (Samuli Paulaharju)

Trumpari päräytti ilta yhdeksältä kaupungin yöpuulle ja aamulla neljältä herätti väen päivän askareisiin. Tastienari (stadsbetjänare) kaupunginpalvelija, joka ilmoitti esim. markkinoiden alkamisen ja muut tärkeät ilmoitusasiat virkaveljensä rumpalin säestyksellä Yövartija (tai palovahti eli pränvahti) lähti astelemaan pitkin katuja ilta yhdeksältä. Kello kymmeneltä yövahti ilmoitti ajan ”Kello on kymmenen lyöny!” Sen jälkeen hän kajautti tasatunnit aamu neljään saakka. Merimies Matti Witolin. avusti yövahtia kellonlyöntejä huutamalla, koska hänellä ”nuorempana oli sitten hyvä mölä ja pitkään juokseva ääni ja hyvät lauluputket.”

Patrulli eli vartiomiesten joukko oli yövartijan apuna erityisesti markkina-aikaan. Markkinarauha julistettiin kaupunginpalvelijan eli tastienarin (stadstjänare) rummutuksella. Markkinarauhaa ei saanut rikkoa. Rosvojen Perttunen ja Manninen mahtiaikoina patrulleja liikkui muulloinkin kuin vain markkinoiden aikana. Patrullin päällysmiehellä oli vanha sapeli, muilla korskivääri tai haarukkarauta. Kadulta pyydystetty ”saalis” vietiin kistuun, poliisi-tupaan, joka punaiseksi maalattuna seisoi ”kivirounion” päällä, korkean lauta-aidan ympäröimänä, ison torin laidalla, meren puolella, vastapäätä Langin taloa.

Yksi kiintoisa kaupunginvirkamies oli kaupunginmusikantti. Seurakunnan urkurin tehtäviin kuului myös vastata maallisesta musiikista. Kaupungin maistraatit antoivat urkureille usein myös kaupunginmusikantti–privilegion eli musikantit järjestivät yksinoikeudella musiikkiesityksiä kaupungissa ja kantoivat siitä palkkiota, tehtävä saattoi olla esim. tanssin säestäminen häissä ja muu erilaisissa juhlissa säestäminen. Lähempänä nykyaikaa toimi Willehard Wirtanen, sittemmin Kaltea, perusti myöskin telefuuniosakeyhtiön Raaheen.

SEKALAISIA

Tervaräkäri, tervan laadun tarkastaja, tervainspehtori eli koko tervan viennin päävastuun kantaja, päätarkastaja. Tervahovin/pikiruukin hoitaja

Kellarimestari esim herra Girsén eli yhden sortin ravintoloitsija, joka järjesti talossaan erilaisia huvituksia, hänestäkin hieman enemmän myöhemmässä luennossa.

Posteljooni. Raahessa tärkeä viestinviejä ja tuoja. Legendaarinen oli Johan Westerback, punaista peruukkia pitänyt posteljooni. Kirjeitä tietysti kirjoitettiin paljon, koska se oli ainut tapa pitää yhteyttä tuttaviin ja sukulaisiin ja tietysti niihin merillä oleviin raahelaispoikiin ja miehiin ja toisinpäin. Jotkut laivanvarustajat äkäilivät merimiehille, että jotkut kirjoittivat kotia niinkin usein, ”että joka vuosi.”

No, postikortit alkoivat yleistyä ja sehän oli tietysti posteljooninkin vapaasti luettavissa. Kerran oli eräs kortti kirjoitettukin salakielellä ja äkäinen Westerback kertoi vastaanottajalle, ”yritimme tätä pormestarin kanssa lukea, muttei saatu selvää… mamselli on vissiin salakihloissa ja preivikortti on sulhaselta!”

Westerback oli itsekin innokas kirjoittaja, kirjoitti Oulun Lehteen raportteja Raahesta sekä hengellistä kirjallisuutta. Hän oli myös evankelisen suunnan kolporttööri eli kiertävä saarnamies ja lehtisten kaupittelija.

Seppiä oli monensorttisia. Oli mustan rauvanseppiä eli rautioita, siis ne, jotka tekijät raudasta: hevosenkenkiä, viikatteita, puukkoja, kirveitä, raudoittivat rattaan pyöriä jne. Tietysti laivavarveilla tarvittiin rautioita naulojen yms. rautaosien tekoon, kettinki tuli yleensä valmiina ulkomailta. Hätätilanteessa toimi hammaslääkärinä. Olga Sarkkila muistelee, että hänen isänsä, seppämestari Juho Sarkkila oppi kisällinä olleelta saksalaiselta sepänsälliltä hampaiden vetämisen taidon.

Läkkiseppiä, kupariseppiä, kulta- ja hopiaseppiä. ja satulaseppä

Adplf Fredrik Westman oli tehtailijaksi tituleerattu, teki niin Raahen kuin monen muunkin kaupungin kirkkoon komeat messinkivalaismet, kompuksessa arkkitehti Stenbäckin kanssa. Hienotaeseppä lie oikea luonnehdinta.

Maalari, viimeksi mainittiin se Homppa-Pekka, nyt esim. Carl Christoffer Stadig (1807 -1863)

Maalarimestari Stadig oli maalarimestari Jonas Holmstenin opissa täällä Raahessa, otti haltuun maalarin viran tämän kuoltua 1844. Stadig suoritti pääasiallisesti pintamaalaustöitä, mutta joitakin arkkujakin on säilynyt. Meni naimisiin merimiehen leski Britha Laguksen kanssa v. 1837, oli silloin vielä kisälli.

”Stade oli vanhoja maalareita, kulki kirkkojakin maalaamassa. Kerrottiin sen joskus kirkon katolta puonneen. Asui Aitakadulla. Oli vähän päästä pilalla, kun oli kirkon katolta puonnut. Hyvin piti ittiään herrana. Sitä piti vahtia oikein, mutta pääsi kerran karkaamaan. Löyvettiin Limingan niityltä heinäladosta, tyhjästä heinäladosta, huiski kattoa kädellä ja sanoi kirkkoa maalaavansa. Meni sitten Amerikkaan, pojat oli menneet ensin veisasi Stade joskus kun sattui lukkarin apumiehenä.” Gust. Burman 75v. PAulaharjulle

Temmeksen kirkon alttaritaulu on tämän Staden maalama v. 1847.

Kovasti oli Stade herra olevinaan, oli kuulemma parhaimpina päivinään ollut kuninkaan hovimaalarina.

Karamellintekijöitäkin täällä Raahessa oli, yksi taitajista oli kapteenin Stjrenuddin vaimo Maria Hedmansson. Hän oli oppinut taitonsa Vaasasta tulleilta Idmanin neideiltä. (Vaihtariksi opetti miten tehdään kukkia). Entiseen aikaan karamelleja keitteli kylläkin vain vanha Jurveliuksen rouva, joka vielä myöhemminkin jatkoi, mutta Stjrenuddin kompiaiset oli parempia. Samuli Paulaharju: ”niistä sitten näperteli kaikenvärisiä makeisia, pitkiä, pitkinraitaisia kierukoita, kierrenauhoja, soikeroita, palleroita ja pastilleja, ”badkonfekteja”, ”vaniljastängeriä” ja paperialustalle laitettuja ”morselleja”. Aputyttöset niitä kulkivat kauppaamassa. Häihin, ristiäisiin ja hautajaisiin sitten tilattiin varta vasten koristettuja karamelleja.

Stjernuddin rouvasta muisteltiin Paulaharjulle näin ”kun oli oikein ställingissä ja korkeissa spetsimyssyissä, rintakin nousi niin uhkeana, että kannatti kahvikupin vateineen sekä kerma- ja sokeriastian”. Sittemmin raahelaiset piti namusissa Maria Sofia Laurila (s. 1859) karamellineiti oli jo 13-vuotiaana Stjernuddilla apuna ja opissa

Hattumaakarit olivat suurempia mestareita kuin lakkien tekijät. Yksi raahelainen hattumaakari oli Karl Jurvelin, joka kuitenkin tienestin vähyyden takia alkoi leipomaan lisätienestiksi, alkoi paakariksi eli kutta-ukoksi. Tyttärensä Anni jatkoi isänsä leipomon pitoa, poika Karl lähti lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan niiden ekojen lähetyssaarnaajien joukossa. Tuli kuitenkin aika pian pois ja antautui lennätinvirkailijan uralle. Muutti Raahesta pois.

Naisetkin leipoivat tietysti, myytiin korikaupalla ympäri kaupunkia. Yksi tunnettu ja tunnustettu leipuri oli pitokokki Jenny Örn (s. 1861). Jenny oli käynyt ylemmän ensimmäisen suomenkielisen kansakoulun Savolahdessa kotonaan Öörnin torpassa ja suorittanut kiertokoulun opettajan pätevyyden, mutta antautui talousalalle ja suoritti Helsingin Societetshusin (seurahuoneen) talouskoulun. Toimi mm. vastaavana emäntänä Gellinin paviljongissa Raahessa sekä taloudenhoitajana ja ”neittyenä” Soveliuksilla, Reinillä, Brandereilla ym. vanhan Raahen porvaristaloissa. Oli kyvykäs ja taitava juhlaruokien valmistaja. Suosittu yliemäntä Raahen porvariston pidoissa v. 1887-1912, harjoitti omaa kotileipomoa 13 vuotta. Raahen paras vehnänen ka örfilat parhaita koko seudulla. Oli Raahen Suojeluskuntatalon vahtimestarina 1918-28 Fredriksbergissä. (Soveliuksen Laivapatruunin huushollin köökin pöydällä Jennyn kakkumuormu.)

Rintivahti eli veräjän vahti. Esim. kaupungin ulkopuoliset laitumet aidattu, ettei elikot kirmaa kaupungilla ja tuhoa kasvillisuutta. Rintivahti istui omassa kopissansa ja avasi kulkijoille veräjän eli rintin. Sai sitten (toivon mukaan) kouraansa jonkun pennosen.

JA KERTAUKSENA

tynnyrien ja muiden puuastioiden tekijät, muurarit, maalarit mm. nk. lankkumaalarit, kylttimaalarit jne, lasinleikkaajat, kankurit eli kankaankutojat, toiset kutoivat vaatekankaita, toiset lisäksi myös laivojen seeli- eli purjekankaita, färjärit, matonkutojat, kulta- ja hopeasepät, kellosepät,

”mustanrauvansepät”, peltisepät eli läkkisepät, kuparisepät l. kopparslaakari, puusepät eli timpermannit esim. huonekalupuuseppä, sorvarit, laivatimpermannit, hattumaakarit, räätälit l. kraatarit/vaatturit/ompelijat, karstamaakarit, suutarit, kirjansitojat, leipurit eli paakarit, l. kutta-ukot, karamellintekijät, kuppari, prännvahti eli palovahti, tervaräkäri l. tervantarkastaja, tervainspehtori, kauppiaat, koulumamsellit, koulumaisterit, papit, lukkarit, kirkkoväärtit, apteekkarit, kaupungin haavurit, kellarimestarit, kestikievarinpitäjät…