Fontin koko A A A
VALIKKO
Raahen kulttuurihistoriallinen museo

""

Raahen museo Facebookissa
Raahen museo YouTubessa
Raahen museo Twitterissä
Museuumiblogi
Raahen museo Instagramissa
Meillä käy Museokortti

Pakkahuoneen museo ja Kruununmakasiini avoinna ma-pe 11.00-17.00, la-su 12.00-16.00. Lauantaisin vapaa pääsy.



Olet tässä: Etusivu > Paikallishistorian luentosarja: Yks epätavallinen Wirtanen.

Raahen museo

Raahen museo on Suomen vanhin paikallismuseo. Sen perusti monista kulttuuriharrastuksistaan tunnettu piirilääkäri Carl Robert Ehrström vuonna 1862. Raahen museo on kasvanut vuosikymmenten saatossa ja tällä hetkellä se koostuu seitsemästä eri toimipisteestä. Pakkahuoneen museolla esitellään laajasti purjelaivakauden elämää ja esillä on myös muun muassa harvinaisen laaja kokoelma 1600-luvun kirkkoveistoksia. Raahen vanhimmassa säilyneessä asuinrakennuksessa Soveliuksen talossa sijaitsee upea interiöörimuseo, laivapatruuninkoti 1800-luvulta. Wanha apteekki vuorostaan esittelee Suomen laajimpia farmasia-alan kokonaisuuksia. Ojalan ja Saloisten kotiseutumuseot tutustuttavat kansanelämään ja Olkijoen Rauhanpirtti vie Suomen sodan tunnelmiin. Museoperheen uusin jäsen, Kruununmakasiini esittelee alueen historiaa aina esihistoriasta nykypäivään. Raahen museon luultavasti kuuluisin nähtävyys, maailman vanhin säilynyt sukelluspuku Wanha Herra on tätä nykyä ihmeteltävänä Kruununmakasiinin sukellusosastolla. Tervetuloa!


Museolla tapahtuu

YKS EPÄTAVALLINEN WIRTANEN

Illan aiheena on museotantin mieltä noin nimen perusteella pitkään kiehtonut Willehad Wirtanen, joka muutti nimensä myöhemmin Kalteaksi. Willehadiin olen törmännyt museon valokuvakokoelmissa ja erityiskiitos kuuluu Kaarlo Levänaholle, joka tunnisti museon visiittikorttialbumeja 1940-luvulla. Levänaho varusti kuvat nimillä, elinvuosilla, mahdollisilla vanhempien ja isovanhempien tiedoilla. Myös se, missä k.o. ihminen on asunut, löytyy usein selostuksesta ja toisinaan myös luonnehdinta persoonasta.

Willehad oli nk. tullista tulleita, hän vaikutti kaupungissamme itse asiassa vain muutaman vuosikymmenen ajan. Mutta ensin on syytä soitella hieman alkusoittoa ja kerron hieman taustaksi yhden raahelaistyttelin elämästä.

Raaheen tuli 1850-luvun alussa Pietarsaaresta merikapteeni Pehr tai Petter Alfred Roos. Hän oli pietarsaarelaisen Roosin kauppias-merikapteenisuvun vesa, äitinsä oli varakasta Malmin sukua. Liekö herra Roos tullut tänne työn perässä, sillä hän toimii vuodesta 1850 lähtien raahelaisen Langin varustamon omistaman priki Jennyn kapteenina. Heinäkuussa 1852 kapteeni Roos avioitui Sofia Catharina Lacken kanssa. Vastavihitty vaimo otettiin seuraavalle kapteenin pestille mukaan juurikin tälle samalle priki Jennylle. Perheen esikoinen Georg Alfred syntyi tuon reissun aikana vuonna 1853, syntymäpaikaksi on kirkonkirjoihin merkitty Odessan redi. Aatelkaapa naisväki omalle kohalle tuommoinen elämänvaihe! Pehr Alfred Roos oli sittemmin myös raahelaisen parkki Jennyn kapteenina 1857-58 ja raatimiehen arvostetussa asemassa.

Marraskuun seitsemäs päivä vuonna 1860 Roosin perheeseen neljäs lapsi, tytär, joka sai kasteessa nimekseen Anna Alfhild. Lapsia syntyi yhteensä kuusi. Roosin perhe asui äiti Sofian kotitalossa eli meidän Freitagin talona tuntemassa pytingissä. Kun tuo Anna Alfhild sitten varttui neitoseksi, hän avioitui vuonna 1886 kauppias Axel Joachim Branderin kanssa. Axel oli ajalle tyypillisesti 15 vuotta vaimoaan vanhempi. Pariskunta asui siinä kirkonaukiolla, Himangan talossa.

Axel Brander ei ollut hullumpi naimakauppa. Axelin isän oli varakas kauppias Conrad Brander, joka taas puolestaan oli Gabriel Joachim Branderin ja Elisabeth Soveliuksen poika. Elisabethin isä oli kauppias ja laivanvarustaja Matts Johansson Sovelius, joka rakensi Soveliuksen talon ja äitinsä Brita Possenius. Eli vauraat kauppiasjuuret ja laivanvarustustakin löytyy. Axel Brander kuitenkin menehtyi 49-vuotiaana vuonna 1894, lesken ollessa 34-vuotias. Perheessä ei ollut lapsia.

No niin, topataanpa tähän tämä Alfhildin tarina ja siirrytään Willehadiin

Willehadin varhaisemmasta historiasta tiedetään aika niukasti. Yritin onkia tietoja vaikka millä konstilla niin Hiskistä kuin Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuiltakin. Itse asiassa Orimattilan tienoilla tuo Willehad näyttää olleen hirmuisen suosittu nimi tuolloin 1860-luvulla. Onkohan siellä ollut joku sen niminen pamppu?

Willehad syntyi siis Orimattilassa lokakuun alussa vuonna 1867, kävi muutaman vuoden Helsingin alkeisopistoa, suoritti sitten Turun urkurikoulun ja kävi sen jälkeen Helsingin musiikkiopistoa eli nykyistä Sibelius-akatemiaa. Vuonna 1890 Willehad erosi Helsingin musiikkiopistosta ja toimi sen jälkeen kotipitäjässään vt. kanttoriurkurina ja Lahdessa torvisoittokunnan johtajana. 24-vuotias Willehad tuli Raaheen virkaatekeväksi kanttori-urkuriksi vuoden 1892 huhtikuussa. Samana vuonna hänet valittiin Salon emäseurakunnan ja Raahen yhdistettyjen seurakuntien vakinaiseksi lukkari-urkuriksi.

Willehad ei tyytynyt olemaan pelkästään kanttori-urkuri, hänellä oli alusta asti monta rautaa tulessa ja monensorttisia sivubisneksiä. Willehad oli myös moderni, edistyksen mies. Hän alkoi heti kohta puuhata kaupunkiimme telefooniverkostoa. Raahessa oli kyllä jo yksi telefooni Lundbergin tulimyllyllä. Johan Sivert Lundberg rakennutti kaupunkimme ensimmäisen puhelinlinjan kaupunkikonttorinsa ja tulimyllyn välille 1889 marraskuussa, mutta tämähän oli nk. yksityinen hanke, muilla ei ollut siihen sekaantumista.

No vetreä Willehad, joka toimi kanttorihommiensa lisäksi Schaumannin puutavaraliikkeen paikallisena asiamiehenä, alkoi puuhata muutosta tähän asiaan. Hän anoi senaatilta lupaa verkoston rakentamiseksi Raaheen ja linjan vetämiseksi maantien vartta pitkin Lapin eli Tuomiojan asemalle asti. Lupa irtosi keväällä 1896. Sanomalehti Kaiku kirjoittaa 1.4.1896 ”Telefoonit. Myönnytyksen on saanut urkuri W.Wirtanen telefoonijohtoihin Raahen kaupungissa sekä Lapin rautatieasemalle”. Willehad sai jo tammikuussa

yhtiökumppanikseen kauppias Georg Soveliuksen, joka tuli perustetun kommandiittiyhtiöön äänettömäksi osakkaaksi. Seuraavana vuonna yhtiö ilmoitettiin kaupparekisteriin. Wirtanen tarjoutui laittamaan puhelimia ja johtoja kaupungin eri

laitoksille ja yksityisille. Kaupunki otti puhelimen raatihuoneelle, polliisilaitokselle ja palovartijoille kirkontorniin. Useat yksityiset halusivat myös tämän ihanan, elämää helpottavan aparaatin. Kerrotaan, että Heikku Sovio, kaupungin rikkain mies, siinä vaiheessa 80-vuotias, oli sanonut hinnan kuultuaan (vuosimaksu oli 80 mk ja puheluista meni eri maksu) ”Maksakaa minulle 80 markkaa, niin juoksen kaikki kaupungin asiat.” Neljän vuoden päästä perustettiin Aktiebolaget-Telefon Osakeyhtiö, joka osti Wirtasen telefoonilinjat, kaksi keskuspöytää ja puhelinkonetta. Willehadin elämä etenee veisuutirehtöörinä ja moninaisten bisnesten hoitelussa.

Muistatteko vielä Arvi Sarkkilan, joka kirjeillään ohjasi ja opasti Raahessa asuvia perheenjäseniään. Hän kirjoitti huhtikuussa 1900 Karungista.

”Joko Wirtasen kihlaus on julkaistu… mummu siitä kirjoitti. Setti hoi, etsi sieltä rikkaita tyttöjä ja pyri niiden tuttavuuteen. Ota Lagerlöfistä ja Wirtasesta esimerkkiä. Parasta on pitää naimista hyvänä affäärinä… Niin Virtanen se taitaa saada nyt Möllärin mamman talon ja tavarat, villan, osan viinapränniin ja olutpruukiin, Ruottalon y.m. Se on onnen potkaus. Ihmisen, joka ei hätäile, on tosiaan onnensa seppä. ”Rohkea rokan syö, kaino saa kaalia.”

Ja näinhän siinä tosiaan kävi, Alfhild Brander, omaa sukua Roos, peri Maria Christina Möllerin. En oikein tiedä miksi näin käy. Maria Christinahan on Matts August Soveliuksen au- tytär, rouva Möllerin testamentissa ihan lukeekin, että född Sovelius, vaikka aikoinaan kirkonkirjoihin merkittiin Greta Utterin oägta barniksi. Maja Stina oli kyllä niin Matts Augustin näköinen, että epäilystä ei voi mitenkään kieltää. Greta Utter avioitui sittemmin reimarimies Kaarakaisen kanssa ja Maja Stina saa Kaarakaisen sukunimekseen. Ja kas, Maja Stina lähtee nuoruudessa yllättäen Tukholmaan pariksi vuodeksi. Tässä kohtaa herää epäilys nk. ruokon maksusta isän puolelta. Ja sitähän se on. Maria Kristiina avioitui oululaissyntyisen kapteeni Herman Möllerin kanssa. Möller oli Soveliuksen varustamon leivissä ja otettiin myöhemmin Soveliusten laivabisneksiin mukaan. Mutta siis, rouva Möller ja Alfhildin miesvainaa kiertyvät Soveliusten kautta sukulaisiksi, ovat pikkuserkkuja. Möllereitten omat lapset olivat kuolleet, ehkä siksi tämmöinen kuvio, tai Alfhild oli Möllerskan hyvä ystävä, ken tietää.

”Raahen Lehti 24.3.1900. Suuri lahjoitus. Täällä t.k:n 12 p:nä kuollut neuvosmiehen leski Maria Christina Möller on testamentissaan määrännyt Raahen kauppakoululle 75 000 mk; Helsingin diakonissalaitokselle 50 000; Oulun diakonissalaitokselle 1/4 Maikkulan viinapolttimoa eli n. 36 000 mk; Raahen kaupunkiseurakunnan kirkolle 4 kpl lasiruunuja, joiden arvo tehnee noin 200 mk; neiti Hulda Mandelinille Pietarsaaressa 6000 mk; ja loput omaisuutta rouva Alfhild Branderille Raahessa. Kuolinpesän selvitysmiehiksi on vainaja määrännyt musiikkitirehtööri C.J.Wahlforsin ja neuvosmies A.Stenmanin. ”

Olen silmäillyt läpi tuon Maria Möllerin pesänselvityksen ja testamentin. Ja omaisuutta tosiaan oli ihan piisalle asti. (Tuo Kauppakoulun saama 75 000 markkaa olisi nykyrahassa 329 000 euroa).

Raahen Lehti, 9.6.1900 kertoo kirkollisissa uutisissa, että avioliittoon on kuulutettu kanttori Willehad Wirtanen ja kauppiaanleski Anna Alfhild Brander. Sama lehti kertoo 22.6., että kyseessä oleva pariskunta on vihitty avioliittoon.

Willehadin moninaiset bisnekset eivät kuitenkaan olleet menestyksekkäitä. Willehad teki konkurssin ilmeisesti alkuvuodesta 1904, sillä keväällä 1904 alkaa sanomalehdissä näkyä ilmoituksia velkojien kokouksista ja auksuunista eli huutokaupasta. Tuo konkurssihommeli joko jatkuu tai toistuu, sillä vielä hänen kuolemansa jälkeen näitä asioita selvitettiin. Willehad kuitenkin jatkaa edelleen monenlaisten bisnesten miehenä, sillä lehdistä löytyy edelleen ilmoituksia milloin miltäkin bisneksen alalta.

Vuonna 1908 Wirtanen muuttaa nimensä Kalteaksi. Tuolla Orimattilassa näyttää kirkonkirjojen mukaan olevan Kaltea niminen kylä tai tila tai talo, oiskohan nimi otettu sieltä. Mahdollisesti suvun muutkin jäsenet olivat mukana nimenmuutoksessa, sillä Kaltea-nimisiä ihmisiä Suomesta edelleenkin löytyy.

Willehad osallistui paikallispolitiikkaan nuorsuomalaisten riveissä. Tuo 1900-luvun alku oli poliittisesti kiihkeää aikaa, siis valtakunnanpolitiikan alalla. Vielä ei puhuta punaisista ja valkoisista, vaan kyse on enemmänkin sortokaudesta ja suhtautumisesta venäläistämispolitiikkaan. Raahessa ilmestyy peräti kaksi sanomalehteäkin, jotka mieluusti nokittelevat toistensa kirjoituksia ja puolueitten edustajien kannanottoja jne.

Willehad pitää puoliaan lujasti, asiassa kuin asiassa. Lehdistä voi lukea, että Willehad on haastanut milloin Raahen sanomat, milloin jonkun henkilön raastupaan. Toisinaan kiistellään veneen moottorinkorjauksesta, toisinaan äänestyskäyttäytymisestä. Alfhild ja Willehad valittavat myös verotuksestaan jne. No, nuo konkurssit ja muut vaikuttanevat asiaan. Jossain uutisessa mainitaan, että rouva Kaltea on raastuvan kokouksessa /maistraatin kokouksessa julistettu holhouksenalaiseksi, ja holhoojaksi määrättiin puoliso, joka sitten haluaa vapautuksen tästä tehtävästä. Tämä holhouksenalaiseksi julistamisen syy jäi hämäräksi. Asia liittyi jollain tavalla äänestysasioihin, näin ehkä ymmärsin. Naiset saivat kyllä äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa vuonna 1906, mutta kunnallisvaaleissa vasta 1917. Aivan toistaitoinen rouva Kaltea ei lie ollut, sillä hänet nimettiin maaliskuussa 1913 hautausmaan kaunistuskomiteaan ja hän toimi sittemmin mm. kotiseutuyhdistyksen näyttelytyöryhmässä.

Willehadilla oli myös iloluontoisempi puolensa, siitä kertoo seuraava muistelus.

Vanhojen raahelaisten mukaan Gellinin papeljonkia kutsuttiin myös Läkkikirkoksi, liekö nimi johtunut korkeasta, komealla peltikatolla varustetusta tornista. (Läkkikirkko on siis pläkkikirkko eli (läkki)peltinen sellainen).

Erään tarinan mukaan Raahen herrat olivat taas kerran viettäneet iloista lauantaiehtoota Gellinillä. Ilta oli venähtänyt yöksi ja aamukin alkoi jo sarastaa. Herraseurueessa istui myös Willehad. Kampraateilla tuli huoli kanttorin eli veisuutirehtöörin kunnosta ja siitä, että hänenhän pitäisi kohta olla kirkossa jumalanpalveluksessa urkuja soittamassa. Kokeiltiin mustan kahvin juottamista ynnä muita hyväksi koettuja selvittämiskeinoja. No, kanttori saatiin jotakuinkin tolpilleen ja häntä lähdettiin kuskaamaan kohti herranhuonetta, jossa väki jo kummastellen odotteli menojen alkua. Kanttori istahti penkille, alkoi suurieleisesti soittaa vauhdikasta valssia. Tuo väärän kappalevalinnan tehnyt veikko raahattiin äkkiä pallilta pois ja hänen paikalleen istui soittotaitoinen opettaja, joka muina miehinä eli ölövinä hoiti jumalanpalveluksen soitto- ja lauluosuudet kunnialla loppuun. Kanttorimme palasi saattajineen takaisin Läkkikirkkoon, istahti entiselle paikalleen pöytään ja ilmoitti: ”Kävinpäs vetäisemässä valssin, vaan en muista missä.” Ja janon sammuttaminen Gellinin olutpruukin hyväksi havaituilla tuotteilla jatkui.

MUTTA SITTEN TAPAHTUI JOTAIN IHAN ODOTTAMATONTA!

RAAHE 27.5.1914

Lukkari-urkuri Willehad Kaltea

Surullinen onnettomuus jossa oli kuolema seurauksena

Kamala, mieltä järkyttävä surusanoma levisi kaupungissamme maanantaina päivällä salaman nopeudella, talosta taloon, miehestä mieheen, tietäen kertoa, että seurakuntamme lukkari-urkuri Willehad Kaltea oli kaamean tapaturman kautta menettänyt henkensä huvilassaan Mikonkarissa kello puoli 11 seudussa e.p.p. Onnettomuus on tapahtunut seuraavalla tavalla:

Klo 10 ajoissa maanantai-aamuna oli urkuri Kaltea rouvansa Alfhild Kaltea ja rva Smeds’in kanssa lähdössä kesäasuntonsa rannasta veneellä kalastamaan merelle. Rannasta oli hän palannut takaisin sanoen menevänsä hakemaan pyssynmukaansa siltä varalta, että näkisi merellä sellaisia lintuja, joita saa ampua. Vähän ajan kuluttua kuulivat rantaan veneen luo jääneet edellä mainitut naishenkilöt laukauksen, mutta luullen vainajan ampuneen variksia tms. eivät siihen kiinnittäneet sen enempää huomiota. Vasta kun vainajaa ei alkanut kuulua heräsi heissä epäilys onnettomuudesta ja he menivät huvilaan katsomaan mitä oli tapahtunut. Raollaan olevasta ovesta näkivät he urkuri Kaltean makaavan lattialla. Uskaltamatta mennä sisälle läksivät he hakemaan apua naapurista ja paikalle saapuikin kalastaja A.Heikkilä joka huomasi että huone oli täynnä ruudin savua ja lattialla makasi verissään urkuri Kaltea, vasen ohimo lävistettynä ja pyssy vieressä. H. soitti heti lääkärille kaupunkiin ja paikalle riensikin heti kaup.lääkäri, tri A. Boström, joka ainoastaan voi todistaa hengen ruumiista paenneen samassa silmänräpäyksessä kun laukaus sattui.

Tapaturman aiheutuminen

Maanantaina päivällä pidetyssä poliisitutkinnossa selvisi tapahtuman aiheutumisesta seuraavaa:

Pyssy, jota vainaja meni hakemaan, oli kolmipiippuinen, joissa kaksi oli hauli- ja yksi edellisten alla oleva luotipiippu. Se oli seinällä kotelossa piippujen suut alaspäin. Haulipiiput olivat talven jäleltä puhdistetut, sillä ne olivat aivan kirkkaat, jotavastoin luotipiippuun oli unehtunut panos mikä oli siellä ollut talvesta alkaen siitä päättäen, että sen hylsy oli mustunut sillä tavalla kuin piipussa seisova latinki mustuu. – Vainaja on avannut kotelon alapään ottamatta sitä seinältä pois ja tarttuen vasemmalla kädellä pyssyn piippuun alkanut vetää sitä pois säiliöstä. Nurkkaus, missä pyssy oli, oli siksi ahdas, mm lattialla olleiden korien takia, että vainajan on täytynyt on kyljittäin saadakseen pyssyn esiin. Hänen sitä vetäessään on pyssyn lipasin tarttunut joko lähellä olevaan arkkuun tai uunin ulkonevaan syrjään ja silloin nostanut hanan niin paljon, että pyssy on lauennut. Luonnollinen suunta kuulalle on näin ollen ollut vainajan vasen ohimo, mistä luoti onkin mennyt pään sisään sillä seurauksella, että kuolema on heti seurannut. Vainajan vasen käsi oli ruudin savusta aivan mustunut, joten näyttää siltä, että hän on pitänyt kiinni aivan läheltä piippujen suuta.

Pöydällä samassa huoneessa tapaturma sattui, oli muutamia haulipatruunia, mitä vainaja oli aikonut käyttää ja mitä hän jo oli ottanut esille.

Katsoen siihen, että tapaturma näin on saanut luonnolliselta tuntuneen selvityksen, ei ruuminavausta tultane toimittamaan.

Merkillinen unennäkö

Tämän surullisen tapahtuman yhteyteen tavallaan kuuluvana saattaa mainita, että vainaja maanantaita vastaan yöllä oli nähnyt unta, että hänen 20 vuotta sitten kuollut veljensä sähkötti hänelle. Hän oli tämän unen johdosta ollut vähän levoton ja sanonut vaimolleen: Mitähän tänään tapahtuu, kun näin sellaisen unen. Kun eräs vainajan sukulaisista Viipurissa on paraillaan sairastanut, oli hän tuon unen johdosta odottanut surusanomaa mainitusta kaupungista ja tiedustellutkin, jos sähköteitse on saapunut mitään. Sellaista ei kuitenkaan ollut tullut. Sensijaan levisi nopeasti tieto siitä, että vainaja itse aivan samoilla tunneilla oli saanut kutsun tästä elämästä ja aivan yht’äkkiä parhaissa voimissaan ja muuten reippaana ollessaan.

Näin surullisella ja odottamattomalla tavalla paraimmassa ijässä päivänsä päättänyt kanttorimme Willehad Kaltea (Wirtanen) oli syntynyt Orimattilassa 1867, käynyt jonkun luokan Helsingin alkeisopistoa, Turun urkurikoulun ja Helsingin musiikkiopiston, josta erottuaan 1890 toimi v.t. urkurina kotipitäjässään ja sitten torvisoittokuntain johtajana Lahdessa. Raahen tuli vainaja v.t. lukkariurkuriksi v. 1892, jossa toimessa ollessaan tuli saman vuoden lopussa valituksi vakinaiseksi, tullen näin toimineeksi Raahen kaupunki- ja maaseurakunnan kirkkoveisuun johtajana 22 vuotta. Varsinaisen toimensa ohessa on vainaja ottanut innolla osaa paikkakunnan edistysrientoihin ja kunnalliseen elämään, toimien Raahen työväenyhdistyksen puheenjohtajana (ennen kuin yhdistys liittyi sos.demokraattiseen puolueeseen), sanomalehtimiehenä, torvisoittokunnan johtajana, laulajana kvarteteissa ja sekakuoroissa jne.

Luonteeltaan oli vainaja tavallisissa oloissa harvinaisen tyyni ja hiljainen, mutta seuraelämässä iloinen ja leikkisä, jonka vuoksi hänellä oli paljon ystäviä ja harvoja jos yhtään vihamiehiä.

Suurella innolla seurasi vainaja hartaimman toiveensa toteuttamista, uudenlaisten sähköurkujen rakentamista kirkkoomme ja niiden valmistuttua parisen vuotta sitten tunsi hän tuon monimutkaisen koneiston paremmin kuin itse rakentaja. Monet suloiset sävelet hän etu- ja loppusoittojen muodossa siellä loihti seurakuntalaisten kuultaviksi, viimeksi edellisenä iltana.

Urkuri Kaltean odottamatonta poismenoa jäi lähinnä suremaan puoliso Alfhild Kaltea (synt. Roos) mutta hänen suruunsa yhtyy kaksi seurakuntaa ja varsinkin suuri ystäväpiiri, joka on nyt perin järkytettynä tästä kamalasta onnettomuudesta.

Raahen Sanomat 30.5.1914

Urkuri Willehad Kaltean hautaus

Haudan rauhaisaan lepoon saatettiin täällä eilen lukkari-urkuri Willehad Kaltean ruumis. Klo 4 lähti surusaatto pakkahuoneen rannasta, johon ruumis tuotiin vainajan kesäasunnolta Mikonkarista höyrypursi ”Satamalla”, hautausmaalle. Ennen kuin arkku laskettiin hautaan, lauloi hengellinen kuoro opettaja K.Kauppilan johdolla ”Ma kuljen kohti kuolemaa.” Kun kantajat sitten olivat arkun hautaan laskeneet, puhui pastori K.Hautaniemi muutamia liikuttavia sanoja siitä surullisesta kuolemantapauksesta, jonka kautta vainaja menetti henkensä siirtyen sitten puhumaan profeetta Jesajan sanojen ”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne ja minun tieni eivät ole teitänne” jne johdolla Jumalan ja ihmisten ajatusten eroavaisuudesta, siunaten senjälkeen ruumiin. Kööri lauloi sitten toisen värsyn edellämainitusta laulusta ja muutamia muita tilaisuuteen sopivia lauluja, viimeksi ”Tuolla puolen taistelun ja vaivan.”

Kantajain luotua hauta umpeen laskettiin sille useita seppeleitä sekä omaisten että ystävien puolesta, ym. Niistä mainitsemme seuraavat: ”Nuorsuomalaisilta Raahessa”, laski opett. K.Kauppila, khra Strömmer laski seppeleen, jonka nauhoissa oli ”Willehad Kaltealle, Strömmer, Hautaniemi, Werkkoranta, -Ihmisten elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa kuin kedolla kukka. Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole. Ps 103:15,16”; - Svenska Bildningens Vännerien seppeleen laski tullinhoitaja L.Gylling – Valtuuston, johon vainaja myöskin aikaisemmin kuului, seppeleen laski

valt.puheenjohtaja, liikennepäällikkö K.K.Airola.

Seppelten tultua lasketuksi hajaantui surusaatto, joka oli varsin runsaslukuinen, verkalleen haudalta, jonka poveen oli viimeiseen leposijaansa peitetty niin äkkiä ja odottamatta pois kutsuttu kirkon palvelija.

Sanomalehti Raahe kertoo, että hautaus tapahtui ”mitä ihanimman kesäilman vallitessa ja lintujen kilvan visertäessä säveliään musiikkimiehelle viimeiseksi tervehdykseksi...”

Maarian ruustinna Jenny Maria Montin- Tallgrenia lainatakseni ”on ihana levätä Haaralan puistossa”. Kepeät mullat Willehad.