Entisajan pappi oli myös valistaja ja opettaja, jopa rokottaja

Museotantilla oli kunnia osallistua Raahen komian kirkon 110-vuotisjuhlallisuuksiin viime sunnuntaina. Tapansa mukaan tantti katseli hieman kauemmas menneeseen.

Kirkon tehtävä oli aiemmin huomattavasti monimuotoisempi kuin nykyään, se vastasi hengellisen kasvatuksen lisäksi lukutaidon opetuksesta ja seurannasta, moraalin vartioinnista, julkisesta rangaistuksesta, yleisestä valistuksesta ja tiedotuksesta jne. Kirkon saarnastuoli oli tärkeä tiedotuskanava. Esimerkiksi Raahen kauhia kaupunkipalo 1810 uutisoitiin Suomen kirkoissa heti tuoreeltaan ja organisoitiin yleinen raha- ja tukikeräys. Toki myös raatihuoneen portailta kajautettiin trumparin säestämänä tärkeitä tiedotuksia esim. julistettiin markkinarauha.

Lutteeruksen opetukset oli ihmisten käytösoppaana, Katekismuksen opetukset piti osata perin pohjin, samoin Raamatun. Asioita kerrattiin ja kuulusteltiin. Sisäluvun ja kristinopin alkeiden opetus oli alkuun ensisijaisesti kotien tehtävä. Jos tehtävän laiminlöi tai siinä ei onnistuttu, vanhempia sakotettiin. Huomattiin kuitenkin, että kodit eivät velvollisuudestaan kunnialla selviä. Kirkkolaki velvoitti seurakuntien lukkarit auttamaan pappeja opetustöissä. Seitsemän veljeksen koulunkäynti ankaran lukkarin koulussa on meillä kaikilla muistissa! Ihmisten piti kuitenkin oppia lukemaan, jotta pääsi rippikoulusta läpi, että pääsi naimisiin.

Se, ettei oppinut lukemaan tai ei osannut ulkoa tiettyjä kristinopin kappaleita, olikin yleisin syy jalkapuuhun joutumiselle. Kerran eräs äiti joutui jalkapuuhun, koska hänen 19-vuotias poikansa ei oppinut lukemaan! Jumalanpalveluksissa, rippikoulussa ja lukukinkereillä käynti oli jokaisen velvollisuus, jos ne laiminlöi, sai rangaistukseksi yleensä sakkoja. Jos toistuvasti, uppiniskaisesti jatkoi samaa rataa, saattoi joutua jalkapuuhun. 

Jalkapuu oli kirkon eteisessä tai pihalla, kaikkien näkyvillä. Häpeä- tai mustapenkki oli sisällä, kirkon takaosassa, mahdollisimman kaukana kirkon kaikkein pyhimmästä eli alttarista. Siinä kärsittiin pienemmät siveellisyysrikokset ja kuuliaisuusrikokset. Julkinen häpeärangaistus katsottiin tehokkaaksi ja toimivaksi tavaksi ohjata ihmiset takaisin kaidalle tielle.

Kurissa ja Herran nuhteessa

Otetaanpa tähän vähän näitä rangaistuksia. Yksi sellainen oli julkirippi eli pappi ilmoitti saarnan jälkeen ripitettävän rikoksen ja kertoi tämän teollaan vetäneen itsensä ja seurakuntansa ylle Jumalan vihan ja rangaistuksen. Ripitettävä joutui töröttämään siellä kaiken kansan pällisteltävänä ja tunnustamaan syntinsä koko seurakunnan edessä papin kysymysten mukaan. Päätteeksi oli julkinen synninpäästö. Säätyläisiä ei ripitetty julkisesti, vaan diskreetisti sakaristossa, he välttivät myös häpeäpenkin maksamalla kirkolle.

Jalkapuu oli käytössä 1600-luvulta vuoteen 1848. Jalkapuuhun saattoi joutua, jos poistui tuntikausia kestäneistä jumalanpalveluksista ilman lupaa, metelöinnistä, penkkijärjestyksen rikkomisesta tai muusta häiriöstä kirkossa. Niitä oli esimerkiksi nuuskaaminen tai nukkuminen. Penkkijärjestys vahvistettiin aika ajoin, miehenpuolet istuivat alttarilta katsottuna vasemmalla puolella, naiset oikealla, korkeammat, tärkeämmät ja varakkaimmat etuosassa ja siitä eteenpäin vissin järjestyksen mukaan. Rengit ja piiat yms istuivat joko takaosassa tai lehterillä. Jos sylki lehteriltä toisten niskaan, joutui maallisen oikeuden eteen, oli siis vakavampi rike. Jumalanpalvelukseen tuleminen juopuneena oli erittäin paheksuttavaa, seurauksena oli jalkapuu tai julkirippi. Muita syitä oli esimerkiksi kiroilu, juopottelu, säädytön elämöinti tai liian ylellisesti pukeutuminen. Öistely eli ilman pätevää syytää ulkona notkuminen öiseen aikaan oli myös rangaistavaa. Jos oli niin törkiä, että kaivoi hautausmaalla arkkuja ylös varastamismielessä, joutui istumaan jalkapuuhun lapio kädessä. Rikkeet ja rangaistukset kirjattiin rippikirjaan kyseisen henkilön kohdalle sivun oikeaan laitaan ja nehän ne vasta ovatkin kiintoisaa luettavaa. Merkinnät seuraavat ihmistä koko elämän ajan.

Valistusta kirkkokansalle

Kirkonmenojen jälkeen oli yleisten tiedotteiden aika, kehotettiin mm. asukkaita rappaamaan rotuaarit puhtaiksi kasveista sakon uhalla tai puhuttiin lämpimästi potatexen kasvatuksen puolesta. Asikkalan kappalainen Axel Laurell julkaisi v. 1773 aivan kirjasenkin nimeltään Lyhykäinen kirjoitus Potatesten eli maan-Päronain wiljelimisestä, säilyttämisestä ja hyödynyxestä huonen hallituxesa. Monen wuotisesta koettelemuxesta koottu ja yhteenpantu. Kirjasessa on kasvatus- ja säilytysohjeita sekä jokunen ruokaohje. Laurell oli yksi ahkerimmista perunan puolestapuhujista. Aikansa siinä meni, ennen kuin potaatti syrjäytti ravintomme perustana olleen nauriin ja leivän valta-asemastaan.

Potaattien lisäksi papit agitoivat mm. pellavan ja hampunviljelyksen puolesta, kehottivat kansaa käyttämään salpietaria ja potaskaa lannoitteena. Turun Akatemiassa pappien koulutukseen kuului kiinteästi myös puutarhanhoito ja kasvien kasvatus. Virkapaikoille mennessään papit sitten välittivät ja levittivät saamiaan oppeja ja kasveja eteenpäin. Erinomaista valistusta siis! Pappilat olivat sivistyksen, valistuksen ja uudistustenkin lähteitä. Ei kuitenkaan ihan joka tapauksessa.

Pappismiehiä ja yks posteljoonikin mainitaan

Osa papeista otti koulutustehtävän sydämenasiakseen. Raahen ja Saloisten pitäjänapulaisena toiminut Zakris Toppelius (1798-1868) oli näitä koulumiehiä. Zakris Toppelius on sen satusetä Topeliuksen pikkuserkku. Toppelius tuli tänne 1830 ja avioitui paikallisen neitosen Catharina Amalia Dauersin (1806-1880) kanssa. Samuli Paulaharjun mukaan Toppelius oli ”ankara herännäisyyden saarnaaja ja maallisen koreilun vihamies.” Toppelius opetti pienten lasten koulussaan ensin yksinään, sittemmin avuksi tulivat pieksuissa kulkevat, harmaapukuiset ”mörkkiveriset” tyttäret Sofia ja Maria. Tärkeimmät oppiaineet olivat lukeminen, kirjoitus, katkismus ja historia, samoin käsityöt. Vuodesta 1848 lähtien Toppelius kävi maanantaisin antamassa uskonnon opetusta Lybeckerin köyhäintyttöinskoulusa. Pastori kyseli tarkkaan edellisen pyhän tekstit ja saarnat, paras oli osata, muuten sai pastorin vihat niskoilleen. Paulaharju jatkaa  ”… kuulipa sen sijaan kaikki, mitä puhui kovaääninen, ankara lainsaarnaaja, körttiseksi sanottu Z.T., pieni, mutta äkäinen ja ”mörkkiverinen” pappi, joka aina kantoi kappaansa käsivarrellaan, niin että kansa luuli, että hänet jostakin syystä ”on tuomittu kappaansa kantamaan”. Vaikka olisi tuomittukin, mutta säpsähti vain moni äijä, kun pappi saarnassaan räjäytti: ”Te kyykäärmeitten sikiöt…” Kappa on tässä tapauksessa takki, ei tilavuusmitta (pottukappa) tai verho.

Voimallinen saarnamies oli myös Toppeliuksen aikalainen, kappalainen Otto Mauritz Hohenthal (1811-1881). Hänet muistetaan kauniista, sointuvasta äänestään ja hyvästä ulostuonnistaan. Kun hän oikein parhaansa saarnasi, niin melkein koko kirkko itki ja vanhan temppelin kuvatkin kuuntelivat.

1800-luvun puolenvälin jälkeen herätysliikkeet saavat jalansijaa täällä meilläkin eikä kaikki sujunut aivan kitkattomasti. Monenlaista skismaa ja hankausta oli ilmassa. Raahen posteljooni Johan Westerback (1832-1897), joka oli evankelisen suunnan kolporttööri, kirjoitti Oulussa ilmestyviin sanomalehtiin raportteja Raahesta. Aiheena oli milloin nk. oikeita uutisia, milloin Westerbackan omia huomioita tai näkemyksiä asioista. Raahessa ei tuohon aikaan ilmestynyt omaa lehteä. Westerback otti kärkkäästi kantaa moninaisiin aiheisiin. Uskonasiat olivat lähellä hänen sydäntään. Maaliskuussa 1878 hän kirjoittaa näin …Kristillistä mieltä on monenlaista. Herraswäessä on enin osa aivan huoletoinna sielustansa, eivät käy kirkossakaan, ainoasti joku harva vähin haparoitsee miten kukin käsittää. – alhaisessa kansassa on 3:en laista päälohkoa: hihhulit, körttiset ja Hedbergiläiset, jotka kukin pitävät eriseurojansa, ja on keskinäinen vaino välinsä; kukin lahko pitää omansa parhaana. Hihhulien seuroissa saarnataan, hypätään ja kiljutaan, körttisten seuroissa veisataan ja praatataan, Hedbergiläisten seuroissa lujetaan ja weisataan. –Sitten vielä on maailman mielisillä heidän seuransa”.

Yksi Westerbackan kanssa kiistailija oli kappalainen Haniel Östring (1845-1891). Herrat kirjoittivat toisilleen vastineita Oulun lehdissä. Välillään olevaa antipatiaa ei kumpikaan peittele. Kiistakapuloina on mm. Hoosiannan veisuu, mitä Katekismusta opetetaan sekä kirkkoveistokset. Östring tuli Raaheen vuonna 1879 ja vanhan kirkon kunnostus eli renoveeraus oli juuri silloin alkamassa. Asiasta käytiin vilkasta keskustelua, niin itse kirkosta kuin kirkkoveistoksistakin. Museoviraston edeltäjä Suomen Muinaismuistoyhdistys otti myös kantaa suunnitelmiin ja tekemisiin. Östring ei vanhoja kirkkoveistoksia arvostanut. Östring kirjoittaa tammikuussa 1884 lehdessä näin: ”…Kuitenkin löytyy monta jotka eivät ensinkään voi suostua siihen, että vanhat kuvat eroitusta tekemättä ja poikkeuksetta säilytetään Herran huoneessa, koska noitten kuvien ja kaunistusten joukosta löytyy alastomia ihmiskuvia ja enkelinkuvia, joilla on niin ruma ja luonnoton ulkomuoto ja jotka ovat niin huonosti tehtyjä, että semmoiset kuvat oisivat välttämättömästi Herran huoneesta poistettavat, kuinka vanhoja ne sitten lienevätkin; ja kunnioittakoon ja säilyttäköön sitten seurakunta eli muutamat vanhojen muistojen rakastajat näitä kuvia toisessa paikassa.”. Niin kuin tiietään, uusiksi kohtalaisen reippaalla otteella maalatut veistokset lopulta sensuroitiin kirkon kellotapuliin ja se koitui niiden pelastukseksi. Nyt nuo paheksuntaa herättäneet veistokset ovat tärkeä osa Suomen taidehistorian kirkkotaiteen aarteistoa.

Östring kuoli vain 46-vuotiaana pitkälliseen rintatautiin. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa nekrologissa sanotaan näin. ”…Ollen jyrkkä vanhoillaanolija ja umpimielinen, katseli vainaja karsain silmin uudenaikaisia edistyspyrintöjä, esim. kansakoulua.”

Östringin aikaan Raahen ja Saloisten kirkkoherrana toimi Pyhäjoella syntynyt Edvard Wilhelm Borg (1830-1910), erinomainen esimerkki entisajan pappismiehen laaja-alaisuudesta. Borg aloitti uransa Lapissa, Inarissa ja Utsjoella. Borg huolehti pohjoisessa myös pienistä seurakuntalaisistaan, hän julkaisi vuonna 1859 laajahkon aapisen inarinsaameksi sekä Lutherin pienen katkismuksen ja inarinsaamelaisten satuja saamen- ja suomenkielisine teksteineen. Papillisen toimensa ohella Edvard Borg toimi Inarin-Utsjoen virallisena rokonpanijana eli ymppääjänä.

Borg muutti perheineen Raaheen 1867, valittiin seuraavana vuonna Raahe-Saloisten kirkkoherraksi. Borg oli monipuolisesti sivistynyt, osasi niin suomea kuin ruotsiakin ja oli luonteeltaan iloinen ja seurallinen, sujahti Raahen seuraelämään saumattomasti ja oli rouvineen odotettu vieras monessa raahelaiskodissa. Kiinteät yhteydet Raahen säätyläisten kanssa jatkuivat myös perheen muutettua Saloisten pappilaan, vietettiin nimi- ja syntymäpäiviä ja muita tilaisuuksia, joissa useimmiten tarjoiltiin päivälliset monine ruokalajeine ja viineineen. Näistä tiedämme kiitos Carollan kirjeiden, joita on julkaistu teoksessa Pappeja ja talonpoikia. (EWB:n 1.pso Hilma Johanna Malmberg 1839-1877, 2.pso Carolina Wilhelmina Malmberg 1846-1906). Yhteydet Raahen herrasväkeen tiivistyivät entisestään, kun perheen esikoinen Rosa avioitui Fredrik Oskar Soveliuksen kanssa vuonna 1877. Pappila sijaitsi vilkkaan kulkuväylän varrella, sinne tupsahti pitkänmatkan vierailta tämän tästä. Pappilasta löytyi aina yösija kulkevaisille.

Borg oli innokas maanviljelijä ja kiinnostunut karjanhoidosta, mikä osaltaan lisäsi hänen arvostustaan paikallisten talonpoikaisen asukasten silmissä. Hän jatkoi maallista sivistystyötään täälläkin. Rovasti Borg oli voimallisesti mukana perustamassa kansakoulua Saloisiin. Oulun läänin eka kansakoulu Saloisiin 1869. Hankkeessa mukana myös museomme perustaja Carl Robert Ehrström.

Papin palkasta osa maksettiin nk. tihuntina eli luonnontuotteina (tihunti=kymmenys). Erityisesti syksyllä tihunnintuojat työllistivät pappilan väkeä. Toisinaan kävi niin, että talonpoika ei pystynytkään suorittamaan koko maksua, mutta rovasti Borg ei kuulemma kovistellut rästien maksamista. Kun rovasti perheineen muutti sittemmin Pieksämäelle, tulivat jotkut talonpojat pyytämään, että rovasti tekisi maksamattomista rästeistä velkakirjan. Borg oli vastannut ”en minä rästejä peri keltään, vedän ristin velkakirjain päälle.”  Samuli Paulaharjulle muisteltiinkin

Se rovasti Porki oli hyvä pappi ja kovasti höyliluontonen mies.”

Tähän on hyvä lopettaa.

 

Vinkvink!

Museotantti vinkaa vielä muutamat museuumiblogit, joista ainakin löytyy linkkejä tähän juttuun.

  • Paikallishistorian luentosarja: Johan Westerback - posteljooni ja kolporttööri
  • Lankomies ja muita yhteyksiä (Zachris Topelius)
  • Kerrassaan aikaansaapa konsulinna tuo entinen pappilan röökynä (Rosa Sovelius os. Borg)
  • Museon kotisivujen Tietolaarista löytyy kirjoituksia Saloisten pappilan elämästä. Lainattu Martti Levónin kirjasta Pappeja ja talonpoikia.