Entisraahen joulusta

Raahessa joulunaika alkoi Annanpäivästä. Tai ainakin silloin joulu tuli kaupunkiin katuviertä pitkin. Niin kuin Paulaharju sanoi ”Kun annanpäivä lankesi sisään” raahelaiset oikein innostuivat. Annanpäivän aamuhämärissä käytiin herättelemässä kaupungin Annat kovalla mölällä ja möykkeellä. Kolisteltiin kattilankansia, huudatettiin jänisräikkää, herättäjät olivat kuin Haaralan hautausmaalta nousseita, kummallisesti pukeutunutta joukkoa. Herätetyt olivat saamastaan huomiosta hyvillään ja toisinaan tarjosivatkin kaffet tai muuta tuolle metelöivälle joukolle. Voi sitä murhetta, jos joku Anna pääsi unohtumaan. Päivän vähitellen valjettua rumpauskierros oli saatettu loppuun ja juhlijat lähtivät kukin askareihinsa.

Annanpäivä on kristillisen perinteen mukaan Pyhän Annan, neitsyt Marian äidin eli Jeesuksen mummon juhla. Annanpäivän vieton syy on vielä toistaiseksi hämärän peitossa, mutta selvinnee joskus. Anna oli keskiajalla arvostettu pyhimys, leskien ja kauppiaiden suojelupyhimys. Annanpäivien ”lakkauttamisen” syyksi kerrotaan, että joku Anna meni rumpaajia pappilaan pakoon, mutta ei pysynyt salassa ja niin mölyjoukko tuli pappilan ikkunan alle herätykselle. Mölinästä loukkaantunut pappi olisi kuulemma lopettanut koko touhun (liekö kappalainen Strömmer ennen v. 1904).  Loviisa Jokelin 81 v., taas kertoi Samuli Paulaharjulle 1920-luvulla, että fiskaali Lagerstam (Kaupunginviskaali Mårten Almanzor Lagerstam 1846-1914) määräsi Annanpäivät lopetettavaksi. Miksi, sitä haastattelussa ei kerrota.

Aloitettiin kuumeinen joulun valmistelu

Jouluvalmisteluja teki ite kukanenkin miten kykeni. Joissakin taloissa tuotiin höyläpenkkikin sisään ja ruvettiin oikein urakalla tekemään pallistooleja, salakkareita ja leluja myytäväksi. Erityisesti poikakurikat tienasivat näin rahaa joululahjoja eli julklappeja varten. Porvarisperheitten tytöt ja nuoret rouvat pitivät julvakoja eli joululahjavalvojaisia, joissa neulat ja langat suihkien ahkeroitiin lahjoiksi kirjoitusmattoja, kynänpyyhkeitä, kaulahuiveja, ompelu- tai helmikoristeisia silkki- ja samettilompakoita, kahvipannun myssyjä, pellinnyörejä, kirjottiin piipunvarsia ja tupakkakukkaroita ynnä muuta.

Osasivat kauppiaat silloinkin houkutella jouluostosten tekoon. Siihen aikaan kauppiailla oli osalla peräti oikein jouluhuoneet tai ainakin houkuttelevat jouluikkunat. Näin muistelee Juho Jokela s. 1878: "Uuvven Reinin puojisaki oli jo joulupöytä tällättynä niin viekottelevan näkösenä ulkomaalaisine leeksaakereineen ja kranttoineen. Frimanin kirijakauppa kommeili kuvakirjoineen ja pränttikuvineen ja monen färisine koristepapereineen, joista leikkaamalla tehtiin joulukuusen koristeita."

Tuomaan päivän anojat

Tuomaan päivän aamuna, vielä, kun oli ihan pimiää, saapui kaupunkiin lähialueilta vähävaraista väkeä kelkkojensa kanssa. Osa oli tullut jo edellisenä iltana ja yöpynyt jossain Katinhännän mökissä. Kaupungin varakkaat porvarit ja kauppiaat olivat varanneet pusseihin ja nyssyköihin ryynejä, lihaa, leipää, suolakalaa, kynttilän ja joku nisupullankin Tuomaan anojille jaettavaksi. Kaikille pyrittiin antamaan jotain. Kauppias Montinin huushollissa oltiin niin järjestelmällisiä, että rengit ohjasivat anelijat toisesta ovesta sisään ja nyssykkänsä saaneet toisesta ovesta ulos.

Tiedetään, että jotkut koijarit pyrkivät vaatteita ja hattuja keskenänsä vaihtamalla saamaan myös toisen kierroksen anteja itselleen. Päivän kääntyessä iltaan anelijat saattoivat vertailla ”saaliitaan” ja lähtivät sitten kukkuraisia kelkkojaan vetäen kohti kotia. Näin saatiin joulusyötävää ja joulumieli myös pieniin pirtteihin. Tuomaan päivänä muistettiin myös kaupungin omia vähävaraisia asukkaita, porvarit kuljettivat maksutta hevosillaan kaupungin lahjoittamia halkoja pieneläjien huusholleihin. Aattoaamuna kierteli vielä köyhäinhoijon esimies kaupungin mökeissä kattomassa, missä tarvitaan jouluavustusta. Tuomaanpäivänä myös kirkon virkamiehet saivat tihuntinsa eli palkkansa lähinnä erilaisina luonnontuotteina tai jalosteina kaupungin taloista. Papin saatavat juoksutti renki tai muu pappilaan, muut, kuten lukkari haki saatavansa taloista.

Tuomaanpäivänä oli kauppatorilla vilkkaat joulumarkkinat. Sinne tuotiin myyntiin jos jonkinlaista tarvekalua ja joulupöytään kelpaavaa syötävää. Sauvoliinska oli kuulu hyvien nisupukkein ja torttujen tekijä. Sauvoliinksan pukit oli lihavia, pystypäisiä ja voilla höystettyjä. Kannatti olla ajoissa liikkeellä, ettei joutunut ottaman jonkun toisen paakarin nisupukkeja, joka oli laihoja ja apiansorttisia, rusinasilimät parasta koko nisusa.

Kodeissa tehtiin hirmuiset suursiivoukset, matot tampattiin, kartiinit vaihettiin ja kynttilänjalat ja lamput ym messinkiset puleerattiin eli kiillotettiin. Oli näet tapana, että joulukuusi laitettiin ikkunan eteen ohikulkijoitten ihailtavaksi, samoin toisille ikkunoille tällättiin komiat kynttilänjalat kiiltämään valkoisella tuukilla peitetyn pöydän päälle.

Tiernapojat

Tuomaanpäivän aikaan alkoivat tiernapojat eli säärnapojat kierrellä taloissa ja kiertelivätkin sitten koko joulun ajan. Näin muisteli vuonna 1860 syntynyt Kalle Läksy Samuli Paulaharjulle: ”Säärnapojat kulkivat joulun aikana. Ruotsia lauloivat. Olin poika silloin. Viisloppinen säärna oli, jota ne pyöritti. 5-6 poikaa, siinä joukossa oli. Oli kaksi Pekliinin poikaa, joista sitten tuli merimiehiä, Kytölän Kusto, merimies hänkin, Svaalan Frekke ja Bergelinin poika, jotka myös meni merille, Jemtaalin Kustu ja Pyhäniemen pojat. Lantteja ne saivat. Oli valkia paita ja musta tai punainen vyö, lakki paperista niin kuin sokeritoppi, puusapelit ja nauhat yli olkapään punaiset ja siniset. (jiihängit ET) Knihti oli ja Betlehemin tähti ja musta Muriaani ja Herodes.”                                                                

Matti Aukusti Orava, 73v, muistelee Samulille näin: ”Ennen joulua Wichmann opetti säärnapoikia laulamaan. –Säärnapojilla oli tähti ja kynttilä paloi sen sisällä. Ne porvarien taloissa kulkivat laulamassa. Kävivät ensin kysymässä lupaa saako tulla. –Oli tyttöjäkin yhteen aikaan laulamassa. Nyt ei ole poikia eikä tyttöjä.”  Tuo mainittu Wichmann on maisteri Viktor Wilhelm Wichmann (1826-1894), hän toimi Raahen ala-alkeiskoulun opettajana 1850-1870-luvuilla. Wichmann toimi myös Saloisten kappalaisena, sittemmin Kuusamon kirkkoherrana.

Lybeckerin käsityökoulun johtajatar Olga Sarkkila (1872-1964) muisteli entisiä aikoja elämänsä ehtoolla vanhainkodissa asuessaan. ”Tuli aika jolloin Eemi (s.1874) ja Seth (s.1876) (Olgan veljet, museotantin huom) menivät alkeiskouluun… Alkeiskouluun oli ilmestynyt uusi oppilas Nurmeksesta, nimittäin John Engelberg (s.1876). Montinin moster-Olga oli ottanut hänet luokseen asumaan (John E:n äiti oli Olga Montinin sisko Kristiina, museotantin huom). Hänestä tuli toveri pojille… Lähenipä sitten joulu. Jonne oli löytänyt Montinin vintiltä joulutähden. Hän ehdotti pojille, että lähdettäisiin tähtipojiksi. Jonne aikoi käyttää tähteä ja tahtoi poikia laulamaan. Pojat sanoivat: ”Emmehän me osaa tähtipoikien lauluja” – Laulakaa niitä joita osaatte, pyysi Jonne. Äitikin saatiin suostumaan ja antamaan valkoisen paidan Jonnelle. Se pantiin vaatteiden päälle. Jonne kysyi ovelta: ”Saako tähti tulla sisälle?” kun luvattiin, lauloivat pojat Sankleen lauluja ”Kiiruhda armaan Jeesuksen luo” jne. Varmaan ehtivät käydä monessa talossa. Kun Montinilla oli joku kertonut poikien touhusta, piti tuo lysti lopettaa. Kertyneet rahat, vähän yli 3 mk, pojat jakoivat tasan.”

Jouluruoka

Jouluruokahan on koko lailla perua vanhastaan vietetyn kekrin eli sadonkorjuujuhlan ruoista. Kekrinä huipennettiin kevään, kesän ja syksyn ahkerointi hyvillä juhlilla, joista ei syötävää ja juotavaa puutu. Samalla haluttiin varmistaa mahdollisimman hyvä sato seuraavalla satokaudelle. Laarit olivat täynnä juureksia ja viljaa, teurastettiin eläimiä, suolattiin lihaa, tehtiin makkaroita jne.

Joissain talossa varmistettiin maukas joulukinkku syöttämällä jollekin possulle syksystä asti erityistä rehua. Sika teurastettiin jouluksi ja siitähän saatiin värkkiä moneen sorttiin: kinkku, sianpääsyltty, kääresyltty, siansorkkia joita tarjottiin suolavedessä keitettynä ja sianmaksasta saatiin maksapasteija/-laatikkovärkkiä, suolet ja veri hyödynnettiin esimerkiksi ryynimakkaroihin. Luista keitettiin mausteiden kera hyvää buljonkia aterian aloitukseksi. Ken ei omaa possua kasvatellut, saattoi ostaa Tuomaanpäivän markkinoilta maalaisten tuomaa lihaa. Rosollia eli sallattia ja hernetuuvinkia valmistettiin, laatikoita paistettiin ja lipeäkala ostettiin viikkoja ennen lipeäveteen likoamaan ja hajuhan oli melko kamala, mutta kun tiesi, mikä herkku oli tiedossa, hajunkin sieti. Vähävaraisemmassa huushollissa joulun juhlan kruunasi riisipuuro ja livekala. Joulukalja laitettiin ässehtimään Annanpäivän tienoilla, ellei sitten ostettu Gellinin Olutpruukilta joulusahtia. Leipomuksiakin piti jossain välissä ehtiä tekemään.

Jouluaatto

Varsinainen joulunvietto alkoi monen mielestä jouluaaton saunasta. Raahessahan yksityiset saunat oli kielletty, käytiin yleisissä saunoissa. Aika moni kävi Erikkilän saunassa, jonka lattialle oli juhlan kunniaksi levitetty rukiin olkia. Siellä olikin sitten kipakat löylyt.

Saunasta palattua sytytettiin kuusen kynttilät. Joulukuusi oli perimätiedon mukaan jo 1800-luvun puolivälin tienoilla kohtalaisen yleinen täällä Raahessa, myös pienemmissä huusholleissa. Kuusi oli koristettu ihanilla, ällistyttävillä, paperista leikatuilla koristeilla ja omenoilla, kenties pipareilla. Joillakin varakkaimmilla oli Saksasta tuotuja henkäyksen ohuita lasisia kuusenpalloja ja lintuja tai englantilaisia tinasta prässättyjä soikioita. Paulaharjun mukaan rikkaiden raahelaisten joulukuusi loisti kuin paratiisipuu ja oli koristeltu mitä moninaisimmilla paperihetuloilla.

Museomme kokoelmissa on maankuulut paperikoristeet, jotka ovat edustaneet vanhaa koristeperinnettä useammassakin näyttelyssä ja julkaisussa. Koristeet on valmistanut Oulussa vuonna 1833 syntynyt Maria Hedman. Maria avioitui raahelaisen kauppias Johan Friemanin kanssa tammikuussa 1856 ja toi tyttösenä tekemänsä koristeet muuttokuormassaan Raaheen. Nuo ihanuudet koristavat Laivapatruunin kodin joulukuusta vuosittain. Koristeet hankittiin museolle vuonna 1912 Friemanien tyttären Ainan kuoleman jälkeen pidetystä suuresta auksuunista eli huutokaupasta.

Joulupukkia ei entisaikaan näkynyt. Lahjat nakeltiin oven raosta huoneeseen. Huudettiin ”Julklappia, julklappia” ja viskattiin paketti ja samalla ilmoitettiin, kelle lahja oli tarkoitettu. Tuo nykyään niin odotettu punanuttunen joulupukki on nykyajan kotkotuksia, on itseasiassa vasta sotien jälkeen laajemmin yleistynyt hahmo. Perisuomalainen joulun pukki oli enemmänkin pelottava hahmo, turkki nurinpäin, tuohinen sarvekas naamari päässä. Kulki talosta toiseen viinaryyppyä ja muuta kestitystä vaatimassa. Puhutteli talon väen ankaraan sävyyn. Säätyläishuusholleissa saattoi tuo pukki sittemmin tuoda myös lahjoja.

Joulukirkko

Varhain jouluaamuna kaupunkilaiset sitten heräsivät tunnelmalliseen joulukirkkoon. Kirkonmenot alkoivat kuudelta ja kauempaa tulevat saivat todella lähteä hirmuisen aikaisin ehtiäkseen ajoissa perille. Itse asiassa matkaan lähdettiin hyvissä ajoin, että ehdittiin ihailemaan juhlavalaistuksessa lyysäävää kaupunkia. Ilminatsuuni eli ilimineeraus oli tuo juhlavalaistus nimeltään. Kirkkoon tulijat kiertelivät hevospeleillään ympäri kaupunkia ja pientä maksua vastaan ajeluttivat myös muita halukkaita. Ikkunoissa loistivat joulukuuset koko loistossaan ja ne huolella puleeratut kandelaaberit kilvan kynttilöitten kanssa. Juhlavalaistu oli myös kirkko, satojen kynttiläin valaisema.  Vanhat kirkkoveistokset olivat varmasti juhlallinen ja mystillinenkin näky kynttiläkruunujen loisteessa. 

Joulukirkon jälkeen kauempaa tulleet ajoivat kilpaa kotiin, reenjalakset vaan viuhuivat ja aisakellot ja tiu’ut kilisivät ja helisivät. Jotkut raahelaiset halusivat käydä Saloisten kauniissa vanhassa kuvakirkossa. Fredrik Soveliuksesta kerrotaan, että kun hän suurine lapsikatraineen lähti vauhdikkaasti kohti kirkkoa, saivat jalaksilla seisovat pitää lujasti kiinni. Jos tipahti kyydistä, sai mennä takaisin kotiin tai juosta reen perässä, pysähtymään ei ruvettu. Aika kauhiaa.

Kirkonmenojen jälkeen kaupunkilaiset vetäytyivät koteihinsa, sillä joulupäivä vietettiin yleensä kotona.

Tapaninpäivänä nuori väki lähti Tapaninajelulle, yleensä mentiin reellä vähän kauemmas Hannilaan tai johonkin muuhun kestikievariin, evästeltiin siellä, kenties tanssittiin ja kotiin palattiin tähtien loistaessa, mieluusti juuri sen oikean vieressä. Kaupungissa oli raatihuoneella suuret juulbaalit eli Tapanin tanssit. Kestikievarin emäntä rouva Lindberg vastasi baalien yhteydessä nautitusta illallisesta. Vanhempi väki kävi arvokkaasti vieraisilla ja tietenkin paseerattiin pitkin katuja ihailemassa joulukuusia ja kynttiläin loistetta.

 

Museotantti muistuttaa, että tänä jouluna ei passaa baaleja järjestää. Nautitaan joulurauhasta ja siitä tiedosta, että päivä pitenee pikkuhiljaa!