Museo kirjastossa: Morsianta, moorsiantaaa! Häätapoja 1800-luvun Raahesta
Kävellään profgångia ja vietetään gratuleita
Entisajan raahelaiset, niin patruunien perilliset kuin merikansakin, löysivät useimmiten mielitiettynsä omasta kylästä. Kihloissa saatettiin olla salaa kaksikin vuotta, jotta sulho ehti saada leivän syrjästä kunnolla kiinni – vanhemmat kun vaativat, että ”jalkojen pitää olla oman pöydän alla”. Kihlaus julkistettiin kävelemällä käsikynkkää eli profgångia kaupungilla. Tällöin ikkunat lensivät kadunvarsilla auki ja väki huusi onnea ja siunausta morsiamelle ja sulhaselle.
Tulevan avioparin nimet kuulutettiin kirkossa kolmena sunnuntaina, mutta itse parin sopi olla läsnä vain kolmannella kerralla. Silloin sanottiin, että morsiuspari ”putosi kirkon katosta”. Tämä kuulutuksista puhuttaessa käytetty ilmaus oli yleinen Pohjois-Suomessa, mutta samantapaisia sanontoja oli käytössä ympäri Suomea, puhuttiin mm. morsiusparin pudottamisesta saarnastuolista.
Gratulit eli kihlajaisjuhlat tansseineen ja leikkeineen pidettiin morsiamen kotona, kun pari oli kuulutettu ensimmäisen kerran. Onnittelijoita kävi pitkin viikkoa sen jälkeen. Morsian ja sulhanen saattoivat mennä jonain kuulutuspäivänään pienelle retkelle pois kaupungista merkiksi siitä, ettei enää otettu vastaan onnittelijoita.
Kihlajaislahjoina saatiin morsiusnenäliinoja, hopeamaljoja, joskus mattoja ja ryijyjäkin, joita saattoi sitten käyttää vihittäessä. Sulhanen lahjoitti rakastetulleen koruja.
Kilian kirjoitti kutsut
Häihin mentiin vain kutsuttaessa. Morsiamen vanhemmat pyysivät vieraat häihin pienellä kortilla, jolle kutsu oli kirjoitettu ruotsiksi. Raahen suosituin kutsujen rustaaja oli Reinin kauppahuoneen konttoristi Kilian Mellberg, jolla oli erityisen kaunis käsiala. 1800-luvun loppupuolella yleistyivät painetut kutsut. Jokainen perheenjäsen sai oman kutsunsa, ja yhden talon kutsut oli sidottu yhteen ”knippuun”. Puukhollari tai konttuuripoika toi ne kuhunkin kotiin viimeistään kolme päivää ennen häitä. Eipä ollut liikaa aikaa valmistautua…!
Kutsujen sanamuoto oli melko samanlainen läpi 1800-luvun, ja niiden rakenne noudatteli seuraavaa kaavaa:
”Herra/rouva/neiti se-ja-se
on hyvä ja kunnioittaa läsnäolollaan / kutsutaan kunnioittavasti / nöyrimmästi / ystävällisesti läsnäolollaan kunnioittamaan herra sen-ja-sen ja tyttäreni sen-ja-sen vihkimistoimitusta silloin-ja-silloin.”
Kutsuja, yleensä morsiamen isä tai äiti”
Slöijat, buketit ja bonsuurit
Porvaristalon tyttäret pukeutuivat hääpäivänään valkeaan pukuun, johon jokainen omainen, myös sulhanen, oli pistänyt ompeleen. Päähän morsian sai slöijan eli hunnun, käsiinsä usein hansikkaat ja jalkoihinsa silkkikengät. Vihkimistilaisuudessa morsiamella oli kädessään iso, avattu ja kauniisti kirjailtu pitsireunainen nenäliina sekä raamattu. 1800-luvun lopulla morsiusnenäliinan tilalla alettiin suosia kukkakimppua.
Morsiuspuvun materiaali oli silkkiä, vuosisadan loppupuolella useimmiten harsokangasta eli tarlatania tai intialaista musliinia. Maahan saakka ulottuva huntu kiinnitettiin myrttiseppeleellä tai morsiuskruunulla ja tekokukkapannalla. Vaha- tai kangaskukista tehtiin pieni buketti myös rintaan. Valkoista pukua, huntua ja kruunua sai käyttää vain koskematon morsian.
Mies käytti vihkipukuna sotilas- tai siviiliunivormua, frakkia tai bonjour-pukua eli bonsuuria. Univormun käyttö oli suosittua, jos vain virka-asema soi siihen mahdollisuuden. Frakin käyttö saatettiin katsoa osoitukseksi siitä, ettei ollut saavuttanut merkittävää yhteiskunnallista asemaa. 1800-luvun puolessa välissä frakki alkoi olla vanhanaikainen, ja sen korvasi pitkätakki eli bonjour. Kauniisti kirjaillut sulhashenkselit kuuluivat olennaisena osana asuun, ja ne oli useimmiten ommellut morsian.
Vignings-akt eli itse vihkitoimitus
Häät pidettiin kotona, jos tilaa riitti. Kaikki suuret häät pidettiin kuitenkin Raatihuoneella. Kesällä puiden ja pihakukkien kukkiessa juhlat levittäytyivät pihalle, jonne saattoi kutsumatonkin tulla katsomaan vihkimistä. Patruunitalon häitä vietti koko kylä, kutsuvieraat saleissa ja kuokkavieraat pihalla ja kadulla.
Häät alkoivat yleensä kello 17-19 maissa vihkimisellä. Seinää koristi vihkiryijy, lattialle oli asetettu suuri ja komea vihkimatto sekä helmillä kirjaillut vihkipallit tai -tyynyt, joille morsiuspari polvistui. Morsiusneidot eli tärnat harsopuvuissaan asettuivat sulhaspoikien eli marsalkkojen kanssa pareittain hääparin lähelle. Joku neidoista piteli morsiamen vasemman käden hansikasta, jotta hänen sormeensa voitiin pujottaa sormus.
Parasta pöytään
Häätarjoilu alkoi vihkimisen jälkeen samppanjalla tai boolilla, sitten nautittiin kahvia kanelikakun, siirappikakun ja roonien (vohveleiden) kera. Sylttiäkin oli, tavallisesti punaista mesimarjahilloa ja keltaista, väkevää inkiväärihilloa Englannista. Juotiin monenlaisia viinejä, syötiin jäätelöä ja juhlavia ruokia. Stjernuddin frouvan tekemät hääkonfektit kuuluivat asiaan. Ne käärittiin paperiin, koristettiin glansbildillä eli kiiltokuvalla ja niihin liitettiin deviisejä eli värssyjä, esimerkiksi:
”Din hand i min jag trycker så ömt,
och språket, fast ordrikt,
jag likväl förglömt.
Tai:
”Amor är tok, vi tror honom icke,
Bachus är klok, i botten vi dricke.”
Suomenkielisiäkin värssyjä oli silloin tällöin:
”On onni suuri mulla tää,
kun vierelläni sinut nään.”
Hääkakku ei kuulunut 1800-luvun hääjuhlaan. Täytekakkuja ruvettiin leipomaan 1900-luvun alkupuolella, ja ne yleistyivät vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Morsiamen näyttäminen
Illan hämärtyessä oli morsiamen näyttäydyttävä kaikelle kansalle häätalon ikkunassa tai rappusilla. Ihmiset tulivat joukoittain katsomaan morsianta ja huusivat yhteen ääneen: ”Moorsianta, moorsiantaaa!” Ja niin piti morsiamen mennä Raatihuoneen portaille pyörähtämään, jotta nähtiin edestä ja takaa. Kaikkien halukkaiden piti saada nähdä morsian. Merimiehet, jopa ulkomaan elävätkin, kävivät häntä katsomassa, eikä sopinut olla näyttäytymättä. Vielä keskiyöllä piti näyttäytyä suolankantajille, jotka purkivat suolalastia laivoista, eivätkä aiemmin paikalle ehtineet.
Morsiusneidot tai sulhaspojat valaisivat ilmestystä kynttiläkandelaaberein. Toisista morsiamista kansa piti, ja silloin huudettiin ”Tuo oli hirviän hyvä ja kaunis!” ja toivotettiin onnea ja siunausta. Mutta joskus morsianta pidettiin rumana, harmaaihoisena ja pukukin oli vääränlainen. Morsiusneidot sen sijaan olivat kauniita. Silloin kansa huusi: ”Morsian ruma, morsianpiikat ovat kauniimmat!” Armotonta…!
Tanssin pyörteissä
Felix Mendelssohnin ja Richard Wagnerin oopperoihinsa 1800-luvun puolivälissä luomat sävelmät otettiin pian käyttöön myös todellisissa häissä. Suomessa häämarssien käyttö yleistyi vasta vuosisadan loppupuolella, ensin paremmissa piireissä ja kaupungeissa. Kotimaiset suosikit syntyivät 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Erkki Melartinin ja Toivo Kuulan kynistä, ja niiden myötä häämarsseista tuli vähitellen tapa kaikissa kansankerroksissa.
Tanssi kuitenkin kruunasi suomalaiset häät ennen vanhaankin. Morsiamen tanssittaminen oli miesvieraiden kunniatehtävä. Puhemies, pappi tai isä vei morsiamen ensitanssiin, sulhanen sai etusijan vasta 1800-luvun lopulla. Raahelaisten suosikkitansseja olivat poloneesi, franseesi, polska ja menuetti, jotka sittemmin sulautuivat yhteen hääpurpuriksi. Niitä aloitustanssina seurasi polkka ja 1800-luvun lopulla valssi, joka tosin vakiintui ensitanssiksi vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Tanssi ja laulu raikuivat häätalossa aamun tunneille asti. Toisena hääpäivänä vierailtiin sukulaisilla, ja kolmantena päivänä vietettiin kotiintuliaisia sulhasen kotona. Toisena hääpäivänä morsian pukeutui ns. nuorenmuorin pukuun (ungmorsdräkt), joka oli tehty värikkäästä kankaasta samalla kaavalla kuin hääpuku.
Huomenlahjaksi maatila, häämatkalle omalla laivalla
Huomenlahjaksi tuore porvarin vaimo saattoi saada mieheltään vaikkapa maatilan, joka oli eräänlainen henkivakuutus miehen kuoleman varalta.
Varakkaimmat raahelaispariskunnat tekivät häämatkojakin. Laivanvarustajien ja kapteenien nuorikot pääsivät monesti omalla laivalla Tukholmaan tai jopa Lontooseen. Esimerkiksi Franzenin pariskunta kävi omalla laivallaan vuonna 1826 häämatkalla Kööpenhaminassa. Sieltä he ostivat muun muassa tanskalaista posliinia ja komean mahonkisen kaluston yhteiseen kotiinsa. Jotkut kapteenskat synnyttivät lapsiakin pitkillä merimatkoilla. Esimerkiksi kapteeni Sahlström Alma-vaimoineen lähti heti häiden jälkeen kolmivuotiselle merimatkalle, jonka aikana Alma synnytti ”laivan päällä” pariskunnan kaksi ensimmäistä lasta.
Matkan jälkeen alkoi arki raahelaisessa kauppatalossa, jossa nuori rouva sai ruveta emännöimään parhaansa mukaan. Miestään rouva piti niin suuressa arvossa, että puhui hänestä aina sukunimellään tai arvollaan. Raahen herrat olivat rouvilleen Franzeneja, Reinejä, Freitageja, Soveliuksia taikka patruuneja, komersseja, roodmanneja ja kapteeneja.
Merimiesten häät
Samoin kuin herrasväellä, pidettiin vähäväkistenkin kihlajaiset ensimmäisen kuulutuksen jälkeen. Hyvälle palvelijalle gratulit pidettiin itse talossa. Esimerkiksi Franzenin palvelijan kihlajaisiin kutsuttiin kaikki talon sukulaisten rengit ja piiat, morsiusparin sukulaisia ja tietysti puhemies. Palvelijoille annettiin lahjaksi talon vanhoja sänkyvaatteita ja taloustavaraa. Kihlajaisissa tanssattiin piiriä, jossa talon fröökynätkin olivat usein mukana. Talon emäntä säesti ”portupianolla” (fortepiano), ja kahvin kanssa tarjottiin vehnäleipää.
Merimiesten häihin kutsuttiin parhaina vieraina kapteenit, patruunit ja pappi perheineen. Kaikkiaan vieraita saattoi olla kolmekin sataa. Häihin kutsujana toimi usein merimies Antti Pyy, joka juhlapuvussaan kepsutteli talosta taloon ilmoittaen: ”Terveisiä siltä ja siltä, että olla hyvä ja tulla silloin ja silloin heidän vihkiäisiinsä!”
Morsiamella oli aina musta kläninki – valkoisiin puettu merimiehen morsian olisi ollut kauhistus. Puvun materiaali oli yleensä ohutta, mutta kestävää villakangasta, joskus myös silkkiä. Valkea huntu kiinnitettiin myrttiseppeleeseen tai -kruunuun, ja rintaan laitettiin tekokukkakranssi. Asusteita sai lainata morsianten ”ulospukijoina” toimivilta frouvilta tai mamselleilta, esimerkiksi Wallgrenin kaptenskalta. Morsiusnenäliina kuului morsiamen asuun rahvaankin häissä pitkään, vaikka 1860-luvulta alkaen alettiin käyttää myös kädessä pidettävää kukkakimppua.
Merimiesten häitä juhlittiin usein Stjernuddin kapteenin talossa (nykyisellä Kauppakadulla), jossa oli iso sali ja kaksi kamaria. Salin lattialle koottiin ”vihkitooli” samalla tavoin kuin porvareiden häissä: filttimatto ja sen päällä kaksi pallia, joiden päällä oli vielä slaveetit (liinat). Morsiuspiikoja ja sulhasrenkejä oli monta paria. Häissä tarjottiin kahvia, bischoffia eli pomeranssilla maustettua viiniä ja munarinkilöitä. Vieraat saivat mukaansa tuliaisia kotiin vietäväksi.
Ovet olivat huoneiden välillä auki ja tanssatessa kierrettiin rinkiä kamarien läpi. Suosituimpia tansseja olivat purppuri, valssi ja ristituuri. Morsiamen kanssa tanssittiin rahasta, jotkut maksoivat tanssista jopa 12 markkaa. Morsianta piti näissäkin häissä näyttää kaikelle kansalle.
Hääperinteitä kummasteli ja vanhoja hääkutsuja esille pääkirjastoon asetteli museumimamselli Miska
