Niitä löytyi viljalti 1800-luvun lopun Raahessa puhutusta suomen kielestä, mikäli Raahen Lehden toimittajaa on uskominen. Raahen Lehti julkaisi huhtikuun viimeisessä vuonna 1897 numerossaan artikkelin, jossa mainosti vastikään ilmestynyttä ”Kodin sanasto” –nimistä kirjasta ja ankarin sanoi suomi raahelaisten käyttämää kieltä. Nykyihmisestä nuo toimittajan lyttäämät sanat ovat juuri niitä herkullisia murresanoja, joita niin mielellään makustelee suussaan.

Wanhan herran jälkeen Kuuluisimmat raahelaiset -rankinglistalla on varsin korkealla Catharina Freitag ja Johan Sovelius, nuo toisiaan rakastaneet serkukset. Kuningas Kustaa III:n evättyä heiltä avioliittoluvan räytyivätten he loppuelämänsä kynttilöitä poltellen torin, sittemmin (Myhrbergin) puiston vastakkaisilla puolilla.

Kesäkuun 5. päivänä avataan Kruununmakasiinin kesänäyttely ”Me halutaan vaan soittaa rock´n rollia” – raahelaista bändihistoriaa 70-luvulta 90-luvulle. Näyttelyn rakentamisen lomassa tuli mieleeni, että voisin kertoa muutaman sanan näyttelyprosessista.

Raahen ensimmäinen kirkko saatiin käyttökuntoon 1650-luvulla. Kirkkoon saatiin myös soittopeli, urkupositiivi. Pietari Brahe huolehtivana kaupungin isänä halusi varmistaa, että urut soisivat kaupunkilaisten iloksi ja virkistäisivät heidän jumalanpalvelustaan ja lähetti seurakunnalle soitinta käyttelemään urkurin, herra Zachris Palmin. Palm saapui kaupunkiimme Ruotsista 1670-luvun alussa. Kaupunkilaiset ottivat Palmin avosylin vastaan, hänen vastuulleen annettiin myös lukkarin, kellojenasettajan sekä raatimiehen tehtävät.

Ruununpuojin eli Kruununmakasiinin förvalttari Arvo Lataus esittäytyi minulle tässä eräänä alkusyksyn iltana, kun olin laittelemassa Kruununmakasiinimuseota yöpuulle iltaopastuksen jälkeen. Meinasin tietysti ”saaha laakin”, kun tyhjäksi oletetusta näyttelytilasta kuului tärkiänpuoleinen rykäisy. Ikkuna-aukon reunalla istuskeli pieni äijänkässy, joka sanoi olevansa herra förvalttari Arvo Lataus. Förvalttari Lataus tiedusteli minulta kuka olen, kun kuulemma niin omistavan oloisesti saapastelin pitkin taloa.

Harpon tässä luennossani jotensakin umpimähkäisesti Raahen kirjallisessa historiassa. Paljon jää varmaan kertomatta, mutta tämä olkoon yhdenlainen silmäys. Jätän uudemmat, täällä messuilla läsnäolevat kirjailijat ja muitakin tyystin mainitsematta. Viran puolesta askaroin enemmänkin tuolla menneissä ajoissa.

Me raahelaiset, ainakin suurin osa meistä, tunnemme tarinan Bergbomin mamsellista ja väärästä biisistä. Eli siitä hiuksenhienosti vältetystä skandaalista, kun Carin–mamselli soitteli kaupunkiimme saapuvalle keisari Aleksanteri I:lle Napoleonin marssin. Tuosta munauksestahan selvittiin kaupunkilegendan mukaan joko siksi, että keisari veteli armollisia päiväunia vaunuissaan eikä mamsellin soitanta häntä herättänyt tai toisen version mukaan kaupunkilaiset aloittivat hurjan hurraamisen, kun kuulivat, mitä kappaletta mamselli alkoi soittaa ja klaveerin ääni hukkui hurrauksiin.

Aivan erityisen hyvä tapa tutustua entisajan ihmisten elämään on tutkailla perunkirjoja ja muita pesänselvitykseen liittyviä asiakirjoja. Jos omaisuus on vainajan jälkeen huutokaupattu, on nykytutkijalla edessään huisin mielenkiintoinen lähdeaineisto. Tällaisen aarteen äärelle pääsin, kun sain käsiini hovineuvos Gabriel Bergbomin perukirjan ja hänen kuolemansa jälkeen pidetyn huutokaupan eli auksuunin luettelon.