Ruotsin valtakunnassa oli vielä 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella voimassa kuningas Kristoffer Baijerilaisen maanlaki vuodelta 1442. Lakia oli kyllä täydennetty ja päivitetty erilaisilla säädöksillä, asetuksilla ja plakaateilla, mutta vanhalla perustalla mentiin.  Etenkin vielä 1600-luvulla rikos katsottiin rikkomukseksi koko yhteisöä kohtaan. Rikoksen tekijä veti teollaan itsensä ja seurakuntansa ylle Jumalan vihan ja rangaistuksen. Jumalan vihan ruoska saattoi rankaista koko yhteisöä, saattoi puhjeta joku kamala kulkutauti tai nälänhätä tai sota. Tehokas pelote, pienellä ihmisellä oli melkoinen vastuu!

Vuonna 1734 saatiin valtakuntaan uusi laki. Rikosoikeuden osalta sen henki oli lähes yhtä ankara kuin aiemminkin. Vanhatestamentillinen perusvire säilyi, pelotusvaikutukseen luotettiin. Uudessa laissa kuolemanrangaistus seurasi kuudestakymmenestäkahdeksasta rikoksesta, joita olivat muun muassa maanpetos, tappo, kapina, jumalanpilkka, noituus, eläimiin sekaantuminen, huoruus, väkisinmakaaminen, sukurutsa.

Kuningas Kustaa III uudisti rikoslakia lievemmäksi, kuolemanrangaistukset harvinaistuivat ja vapausrangaistukset yleistyivät. Vankeus ei kuitenkaan ihan heti noussut kovin merkittäväksi rangaistusmuodoksi. Julmimmat ruumiinrangaistukset poistuivat käytöstä kokonaan, niiden tilalle tuli vankeutta, karkotus ja pakkotyö. Kustaa III:n aikaan kiellettiin myös kidutuksen käyttö kuulusteluissa 1772.

Kirkon rankaisemat rikkeet ja rikokset

Kirkkolain mukaan kirkon rangaistaviksi kuuluivat sapatin rikkominen, jumalanpalveluksista poisjäänti, vannomiset, noitumiset, taikausko, sukupuolinen siveettömyys, keskenään riitaisat aviopuolisot, vanhempien ja lasten väliset riidat, naapurien riidat, juopottelu, kiroilu, yöjuoksu, kortin peluu, väkivaltaisuus ja muu huono käytös ynnä väärinteko.

Jumalanpalvelukset kestivät tuohon aikaan tuntikausia. Jos niistä poistui luvatta, sai sakkoja tai jalkapuuta. Metelöinnistä, penkkijärjestyksen rikkomisesta tai muusta häiriöstä kirkossa, nuuskaamisesta ja nukkumisesta tuli jalkapuuta, samoin humalassa kirkkoon tulemisesta. Jos sylki lehteriltä toisten niskaan, joutui maallisen oikeuden eteen. Yleensä ottaen juopottelusta, säädyttömästä elämöinnistä, kiroilusta tai liian ylellisesti pukeutumisesta sai sakot tai jalkapuuta.

Jalkapuu toimi häpeärangaistuksena 1800-luvun puolenvälin tienoille. Tuolla ”uudemmalla ajalla” 
yleisin syy jalkapuuhun joutumiselle oli, ettei oppinut lukemaan tai ei osannut ulkoa kristinopin kappaleita. Muistelkaahan Seitsemää veljestä. Lain tulkinta oli joustavaa, eräs äiti joutui jalkapuuhun, kun hänen 19-vuotias poikansa ei oppinut lukemaan! ”

Kuriositeettina mainittakoon: Jos kaivoi hautausmaalla arkkuja ylös varastamismielessä, joutui jalkapuuhun istumaan lapio kädessä.

Häpeärangaistus oli keskeinen osa kirkkokuria. Häpeäpenkki, mustapenkki kuului jokaiseen kirkkoon. Pienemmät siveellisyysrikokset ja kuuliaisuusrikokset kärsittiin siinä kaiken kansan töllisteltävänä ja halveksittavana. Vaihtoehtona rangaistava pantiin seistä töröttämään määräajaksi kirkon ovelle tai istumaan kirkon pihalla jalkapuussa. Varoittavan esimerkin uskottiin ennaltaehkäisevän rikollisuutta.

Julukirippi, hirviä häpiä!

Kirkon silmissä rangaistavan teon tehnyt poloinen joutui seurakuntaelämän ulkopuolelle. Hän ei saanut osallistua jumalanpalveluksiin eikä muuhunkaan seurakunnan elämään ennen kuin oli sovittanut rikoksensa. Julkirippi oli kirkkokurin ankarin väline. Rangaistava istui jumalanpalveluksen aikana häpeäpallissa koko seurakunnan edessä, kuunteli kirkkoherran nuhdesaarnan, tunnusti hairahduksensa ja syntinsä, vakuutti katumusta ja pyysi Jumalalta ja seurakunnalta anteeksiantamusta. Tämän jälkeen rangaistava ripitettiin ja sai virallisen synninpäästön. Vasta sen jälkeen hän pääsi takaisin kirkon huomaan ja nauttimaan ”autuuden välikappaletta” eli ehtoollista ja osallistumaan seurakunnan elämään. Pienemmässä rikkeessä vaihtoehtona oli nk. yksityinen rippi, kahdenkeskinen keskustelu papin kanssa kirkon sakastissa. Julkirippi lakkautettiin jo 1740-luvulla. Vielä pitkään esimerkiksi au-lapsen synnyttänyt nainen ripitettiin papin toimesta ja naiselle jäi ikuinen merkintä kirkonkirjoihin.

Kaakinpuuhun

Myös maallinen esivalta pani toimeen häpeärangaistuksia. Kaupungin torilla oli häpeäpaalu tai kaakinpuu. Siihen se tuomittu kahlittiin saamaan määrätty määrä raippoja tai piiskaniskuja profossin elikkä kaupungin piiskurin toimesta. Sen lisäksi, että rangaistus tuotti tuskaa, julisti se myös paaluun kiinnitetyn henkilön kunnian menetystä.

Raahessakin oli torilla eli tuossa Myhrbergin puistossa häpeäpaalu. Kuolemanrangaistukset olivat meillä tuiki harvinaisia, muina rangaistuksina käytettiin kujanjuoksua ja jalkapuuta, julkirippiä ja sakkoja. Kujanjuoksu poistui tuossa 1734 lakiuudistuksessa.

Sananen entisajan siveellisyysrikosten rangaistuksista

Siveellinen elämä oli jokaisen velvollisuus, joka siitä hairahtui, oli huono ihiminen. Siveellisyysrikosten rangaistukset olivat 1600- ja 1700-luvuilla ankarat. Kuolemanrangaistukseen johtaviin rikoksiin kuului sukurutsa, jonka määritelmät olivat ennen hieman mutkikkaammat kuin nykyään. Sen piiriin luettiin myös mm. aviopuolison sukua ja omaisia. Sukurutsaan syyllistynyt mies tuomittiin mestattavaksi ja teilipyörään, nainen poltettiin.

Salavuoteudesta eli kahden naimattoman välisestä esiaviollisesta sukupuolisuhteesta määrättiin miehelle 40 mk:n sakot, jos toistui, sakot kaksinkertaistuivat. Aiemmin nainen säästyi sakotta, sittemmin naistakin sakotettiin, maksu oli puolet miehen sakkosummasta. Yksinkertaisesta huoruudesta eli toinen osapuoli oli tahollaan naimisissa, rangaistiin sakoilla.

Kaksinkertaisesta huoruudesta eli molemmat osapuolet tahoillaan naimisissa rangaistiin vuoteen 1780 asti kuolemalla, sen jälkeen ruumiillisella rangaistuksella. Tavallisimmin kuolemantuomio muuttui hovioikeudessa todella isoiksi sakoiksi. Yleensä asianosaisilla ei ollut rahaa, siispä muutettiin ruumiinrangaistukseksi: miehille kujanjuoksu, naisille piiskaa käräjätuvan oven edessä. Lisäksi molemmille kirkollinen rangaistus eli häpeäpallilla istuminen ja julkirippi.

Häpeärangaistus väistyi asteittain 1700-luvun kuluessa. Lopullisesti häpeärangaistus poistui rikoslaistavasta 1800-luvun lopulla.

Kiivas muurarimestari

Yksi kauhia tappaus vuodelta 1659. Tapahtumapaikkana Raahen raatihuone, joka oli tuossa Heikun talon eli Brahenkatu 2:n paikalla. Talossa oli raatihuoneen ja Pietari Brahelle sisustettujen kamarien lisäksi koulutupa.

Muurimestari Henrik Thomasson oli yhtenä päivänä korjaamassa raatihuoneen kattoa ja kuuli poikansa itkevän koulutuvassa. Henrik kipaisi alas koulutupaan ja kuuli, että kaupunginkirjuri Zacharias Ficken poika oli vetänyt hänen poikaansa tukasta. Henrik oli syöksynyt kirveen kanssa kouluhuoneeseen semmoisena hetkenä, kun koulumestari Caspar oli poissa. Pöytäkirjojen mukaan hän oli hakannut Ficken poikaa, survonut hänet lattialle, kiskonut hiuksista ja potkinut maassa maannutta poikaa kasvoihin. Pojalta oli irronnut hampaita ja verta oli vuotanut hirveästi. Luokkahuoneen lattialla oli verta ja hiustuppoja ja pojan vaatteet olivat veressä.

Paikalle tulleiden pormestari Corten ja koulumestari Casparin todistuksen mukaan pojan kasvot olivat kokonaan turvoksissa. Ja kaiken kukkuraksi Henrik Thomasson oli vielä hakannut käsissään ulvovaa poikaa kirveenvarrella selkään, ennen kuin lähti koulutuvasta. Kiivas muurimestari palasi uudemman kerran koulutupaan ja oli hakannut Ficken pojan niin, että tämä makasi nyt sairaana kotonaan.

Raastuvassa Henrik Thomasson myönsi käyneensä kahdesti koulutuvassa. Toisen kerran siksi, että Ficken poika oli muiden koulupoikien kanssa ryhtynyt soittamaan suuta hänelle.

Muurimestaria kuulusteltiin raastuvanoikeuden seuraavassakin istunnossa, jolloin tämä haukkui kaupunginkirjuria ja solvasi myös tämän edesmennyt isää ahneudesta sekä toivotti kirjurin häipyvän liukkaasti pyövelin perään. Ei olisi kyllä kannattanut: oikeuden päätöksenä hän sai pojan pieksämisestä 18 markan sakot, mutta hillittömän kielensä ja loukkaavien sanojen vuoksi hän sai peräti 160 markan sakot. Henrik löi pöytään 7½ talaria, joka oli kaikkea muuta kuin tarpeeksi, ei suostunut siirtymään kistuun eli putkaan, vaan ryntäsi ulos profossi ja kaksi kaupunginpalvelijaa kintereillään. Raatimies Olof Mickelsson sekä uskotut miehet Carl Thomasson ja Olof Mårtensson saivat tehtäväksi arvioida Henrikin omaisuuden ja ulosmitata siitä sakkorahat.

Toinenkin esimerkki meidän silmissämme hassuhkosta tuomiosta, vähän vähemmän hirviä. Räätäli Mats Liljefors oli tehnyt vuonna 1761 Juho Niskalle housut. Niska oli kuitenkin tyytymätön työn tulokseen. Kerrattain herrojen kohdatessa oli Niska huutanut räätälille: ”Tekemäsi housut olivat alusta asti aivan liian pienet, olet paska mies!” Räätäli Liljefors vakuutti työskentelevänsä ahkerasti ja ohjeiden mukaan. Niska vain yltyi huutamaan: ”Piru Sinut periköön!”

Niska sai sanailustaan sakkoja. ”Paska mies” –lausahduksesta yhden hopeataalarin sakot ja Pirun kutsumisesta 5 hopeataalarin sakot.

Kyllä olisi nykymenolla ja kielenkäytöllä raastuvat pullollaan, mutta kaupungin ja valtion kassat varmaan pursuilisivat rahaa.

Olokaahan ihimisiksi ja pitäkää riemulla rajat, hyvät museuumiblogin lukijat.