Olisikohan tuore vapaaherratar arvannut, että hääpäivänään 14.2.1843 perustama köyhäin tyttöin skoulu olisi olemassa, toki muuntuneena, vielä 180 vuotta käynnistymisensä jälkeen? Eppäilen ettei arvannut.

Museotantillla on tässä vuosikymmenien aikana kasautunut mielen sopukoihin ja erinäisiin muistikirjoihin kiehtovia aiheita osastolle ”Tätä pitäisi joskus tutkailla”.  Toisinaan ihan muita asioita tutkiessa kohdalle osuus sattumalta joku asia/esine/artikkeli/muu johtolanka, joka toimii tällaisen ”sitten joskus” –aiheen siirtäjänä jonon alkupäähän. Tämän blogin aihe on juuri semmoinen, varmaan kolmekymmentä vuotta askarruttanut arvoitus, jonka ratkaisu löytyi ihan sattuman kautta. Uteliaisuus kannattaa, etten sanoisi!

Teemme tiettäwäxi, että Me olemma murheella hawainneet kuinka iso-elämä ja ylönpalttisuus erinomattain näinä wiimmeisinä aikoina on niin peräti ylikäden saanut että ne löyttään enimiten kaikisa huoneisa, ja on sen kanssa nijn kauvas tultu että moni pitää sen yhtenä luultuna kunniana, että elää isolla, paljonmaxawaisella ja ylönpalttisella tavalla, ja että usein se köyhempi ja halvempi taistelee edusta siinä asiassa sen rikkaamman ja isommasa arwosa olevan kanssa… Kaikkein Kansakuntain Historiat eli entisten aikain Muisto-Kirjat todistavat, että nijn kauvan kuin tasainen elämä

Perheen tyttäristä muistamme erityisesti sen Catharina Serafian, joka oli aivan megalätkässä keisari Aleksanteri Ykköseen, joka vieraili heillä tovin syyskuussa 1819. Ja sen Allun kauppias Friemanille antaman sormuksen, jolla Catharina raaputteli ikkunaansa. Ikkunaruutu Pakkahuoneen museon yläkerrassa, vinkvink.